Hyvän ystäväni isä kuoli viime viikolla sydänkohtaukseen. Hän oli kaikilla mittareilla mitattuna alkoholisti ja lähti paremmille metsästysmaille valitsemallaan tavalla tuupertumalla kantabaarinsa lattialle 60-vuotiaana. Ambulanssin saapuessa paikalle mitään ei ollut enää tehtävissä.

Sain viestin tapahtuneesta ollessani matkoilla ja tuli huono omatunto, etten päässyt ystäväni avuksi. Huomasin myös, etten oikein tiennyt mitä pitäisi sanoa. Tuntui, että sanat loppuivat kesken.

Ystäväni oli katkaissut välit isäänsä puoli vuotta aiemmin. Jo vuosia alkoholismista kärsinyt mies ei ollut ollut isä enää aikoihin ja aiheutti niin paljon enemmän pahaa kuin hyvää, että ystäväni ei yksinkertaisesti jaksanut enää. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että voittaakseen oman masennuksensa, hän ei enää voinut olla isänsä apuna, koska keinot olivat yksinkertaisesti loppuneet. Veljensä oli tehnyt saman ratkaisun jo kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin, viime viikolla alkoi ystäväni mieleen tulvia niitä hyviä asioita, muistoja lapsuudesta, hetkiä menneestä, jolloin asiat olivat vielä hyvin.

En koskaan tavannut isäänsä. Elin vain mielikuvilla. Mielikuvilla surullisesta alkoholistista, jolla joskus oli kaikki. Oli perhe ja työ kulttuurialalla jossa häntä arvostettiin. Ja arvostettiin loppuun asti. Viime viikolla sai lukea kulttuuri-ihmisten kauniita kirjoituksia veijarimaisesta ihmisestä ja elämää nokkelammasta kirjoittajasta. Tiesivätköhän edes, mikä henkilökohtainen helvetti taustalla piili.

Näitä tarinoita on tässä maassa tuhansia ja miljoonia ja niistä harva lopulta oikeasti tietää. Kuten ystäväni isän tapauksessakin. Edessä seisoi alallaan ansioitunut hieno seuramies, jonka takaa löytyi kuitenkin hajonneita perheitä, kurkusta alas juotuja asuntoja ja työpaikkoja, masennusta, alkoholismia.

Sanoin ystävälleni, että yrittää saada rauhaa siitä ajatuksesta, että isälläänkin on nyt parempi olla. Koska, vaikkakaan ei sitä koskaan ylpeydeltään kyennyt sanomaan, väittäisin, että melkoista henkilökohtaista kiirastultaan hänkin eli. Ei hän varmasti valinnut alkoholismia, eihän kukaan niin tee. Se valitsi hänet. Ja hiljalleen, kuin huomaamatta, söi ympäriltään kaiken. Hän ei varmasti ollut huono ihminen, alkoholi teki hänestä sellaisen. Joillekin voi niin käydä. Monellekin.

Samalla kaiken tämän keskellä olen ajatellut paljon omaa pientä poikaani. Hän on kohta kuusivuotias eikä tule ehkä koskaan tietämään, kuinka läheltä kaikki hänenkin isänsä kohdalla liippasi. En tietenkään tiedä mihin kaikki olisi johtanut, jos olisin jatkanut aiemmin valitsemallani tiellä, mutta toisaalta, parempi etten ottanut selvää. Melko tarkalleen vuosi sitten käytin kuitenkin kaikki ne päivät, joita en lapseni kanssa viettänyt, baariin, joten suunta ei ainakaan ollut lupaava. Nyt voin ainakin olla varma, että yhden pienen pojan ei koskaan tarvitse saada sitä viestiä, että isänsä on tuupertunut Majava baarin lattialle.

Ja kun tänään näen poikani yli viikon jälkeen, aion halata häntä pitkään ja kovaa.

Jos jotain kuitenkin positiivista pitää viime viikon tapahtuneesta etsiä, on se se, että tuntuu siltä että ystäväni sai isän takaisin. Kuulostaa makaaberilta ehkä, myönnän, mutta siltä se minulle on tuntunut. Kun aiemmin kaikkea on verhonnut se alkoholismin musta kaapu joka väritti kaiken mustaksi, nyt se alkoholisti on kuollut. Ja takaa löytyi isä, lämmin sydän ja kauniita muistoja, jotain sellaista, josta ystäväni ei ole koskaan aiemmin puhunut. 

Istuskelen maanantai-aamuani Berliinin Kreuzbergissa valtavan kahvikupin äärellä tätä kirjoitellen. Saavuin kaupunkiin eilen vietettyäni rattoisan viikonlopun pienessä jumalanhylkäämässä itä-saksalaisessa pikkukylässä, missä rakas ystävä meni naimisiin. Olen todisteiden mukaan tanssinut häissä Psyn Gangnam Stylea ja Backstreet Boysin tuolitanssia pitkin parkettia, mutta jos joku kysyy, kiellän kaiken.

Samalla, kun olen oikeastaan jo täysin päässyt arkiryyppäämisen ajatuksesta eroon, huomaan silti edelleen, että tällaiset juhlatilaisuudet saavat olon mietteliääksi. Häät, syntymäpäivät, juhlat ylipäänsä, ne ovat edelleen niitä tilaisuuksia, joissa hieman surettaa, etten voi juoda enää. Koska niissä se ryyppyhomma juuri on, tai oli, hauskinta ja luontevinta. Ja niissä juodaan syystä, juuri siitä syystä johon alkoholi on tarkoitettu. Ja lopulta, vaikka kuinka paljon nauttisin jälkiruokapöydän antimia ja tuplaespressoja, en silti kuitenkaan koskaan pääse ihan siihen samaan juhlimisen tasoon kuin muut.

Ei pidä ymmärtää väärin. Hauskaa minulla oli. Todella hauskaa. En ole nauranut näin maittavasti aikoihin, kuin mitä tänä viikonloppuna nauroin. Salzwedelin pikkukaduilla kaikuu varmaan edelleen parinkymmenen suomalaisen räkätys. Etenkin kun liikkeellä oli vanhimmat, parhaat ystäväni, joiden kanssa olemme pitäneet yhtä yli 25 vuotta mutta joiden kanssa lopulta aivan liian harvoin pääsemme ryhmällä yhteen. Välissä on maiden rajoja, valtameriä, lapsia, perheitä, töitä. Herranpieksut, olemme keski-ikäistyneet!

Samalla kun vanhimpien ystävien kanssa on kaikista helpointa olla juomatta ja silti oma itsensä, juuri heidän kanssaan tekisi eniten mieli juoda. Lauantaina siinä rajattoman alkoholitarjoilun melskeessä mietin hetken, että täällä, jos jossain, voisin nyt ottaa kännit. Se olisi turvallista, nämä ystävät pitäisivät minusta huolta ja todennäköisesti se kännikään ei menisi yli. En onneksi lähtenyt ajatusta sen enempää seuraamaan, koska samalla juuri tässä seurassa on helpointa olla myös selvin päin.

Yhden pienimuotoisen läpimurron häissä kuitenkin tein. Osasin nimittäin päästää irti. Sekoilla selvin päin. Jossain vaiheessa iltaa yhtäkkiä huomasin meneväni pitkin tanssilattiaa ihan johntravoltana ja takki auki, enkä välittänyt pätkääkään. Annoin palaa, täysillä ja nautin siitä täysin siemauksin! Oli mahtavaa huomata tunne itsessä, että pystyy täyteen vapautumiseen.

Eli oikeastaan, perutaanpa alun sanomiseni. Jos joku kysyy, todellakin tanssin Gangnam Stylen laukkaa ympäri juhlasalia ja totta helvetissä seisoskelin tuoleilla Backstreet Boysin tahtiin!  Lauloin myös kovaa ja osasin muuten kaikki sanatkin.

Ja olen ylpeä siitä.

Itsestäni.

Keskustelu käy jälleen kuumana alkoholin ympärillä. Kuluneen viikon aikana on saatu lukea uusista sosiaali- ja terveysviranomaisten suunnitelmista mm. lopettaa viinakauppa sunnuntaisin ja pyhäpäivinä ja arkisinkin iltakuuden jälkeen.  Samaan aikaan, kuin propagandanomaisesti, toisesta leiristä postataan facebookin feediini tukkoon juttulla Lasse ”Redrama” Mellbergin raitistumisesta ja uskoontulosta.

Koska kaikesta pitää olla mielipide, niin hoidetaan se nyt tässä alta pois. Kannatan vapaata alkoholipolitiikkaa jonka pääpaino kuitenkin olisi siinä, että ihmiset saataisiin ohjattua ravintolohin juomaan. Eli viinit kauppojen hyllyihin, vähittäistavaramyynnissä verotusta voisi kiristää ja anniskeluravintoloissa sitä voisi höllätä ja tuntuvasti.

Hellbergin juomisen lopettaminen puolestaan on hieno juttu hänelle itselleen, uskoontulo ei niinkään. Toisaalta, se ei minulle kuulu eikä minua oikeastaan kiinnostakaan. Mutta se, että näillä olisi, tai pitäisi olla joku yhteys, on silkkaa soopaa. Dokaisin paljon mieluummin kuin tulisin uskoon. Ja jos olisin uskovainen, alkaisin varmaan dokaamaan.

Kaikista eniten tässä kuitenkin olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, kuinka ylipäänsä hysteerinen kansa me olemme tämän koko aiheen ympärillä.

Siis alkoholin.

Se hallitsee politiikkaa, keskustelua, katukuvaa, mediaa, kaikkea. Kaikki tuntuu pyörivän sen ympärillä, kaikilla on mielipide tai ainakin sanottavaa ja tuntuu, että kaikki sanotaan huutaen. Kun kohta on vuoden ollut ilman ja viinasta on sinänsä tullut itselle täysin merkityksetön asia, sitä huomaa näin sivustaseuraajana, kuinka käsittämättömän paljon me käytämme täällä elämästämme aikaa sen ympärillä vellomiseen. Välillä sitä ajattelee, että eikö tässä nyt voitaisi välillä puhua jostain muustakin.

Okei, tiedän, kuulostaa hölmöltä ihmisen suusta, joka kirjoittaa blogia , jonka otsikon kuvana on puolityhjä dokattu viinipullo. Mutta silti.

Kävin eilen Tallinnassa. Tuntuu, että Tallinnan satama on kuin pieni karikatyyri täkäläisestä alkoholikeskustelusta. Siellä on isolla VIINAASATAMASTA.COM ja SUPER-ALKO -kylttejä koko ranta huutamassa ja tuhansittain hysterian valtaamia suomalaisia tankkaamassa lavoja kärryihinsä jotta pääsevät kotiin yksityiskäyttämään Viru Valge –mäyräkoiriaan.

Minun haaveeni olisi sellainen paikka, missä viina on merkityksetön asia. Paikka, missä yhtälailla kuin minun ei tarvitsisi selitellä kellekään miksi en juo, kenenkään ei tarvitsisi selittää miksi ottaa lounaalla lasin viiniä. Sellainen paikka, missä ei tarvitsisi olla hysteerinen kumpaankaan suuntaan, missä alkoholi olisi hyvällä tavalla osa arkipäivää niin, ettei sitä tarvitsisi ajatella ihan koko aikaa, nautti sitä tai ei.

Ajatelkaa, jos meillä olisikin joku päivä sellainen yhteiskunta, missä koko tämä viina-asia olisi kuin vaikka sää.

Sää on olemassa koko ajan, sillä on vaikutusta jokaisen elämään eri tavalla, mutta siihen suhtaudutaan neutraalisti ja siitä puhuminen on maailman tylsintä.  Koska sillä ei oikeasti ole kuitenkaan mitään väliä, eikä sille mitään oikein voi tehdäkään. Sää on sellainen osa arkea, jonka kanssa olemme tottuneet elämään ja josta huolimatta jatkamme normaaliin tapaan. Joku nauttii sateesta, toinen auringosta, se heille suotakoon. Minä voisin vaikka ylläpitää blogia nimeltään Meteorologismia.

Samalla kun valtioneuvostossa ajatellaan, että tämä kansa saadaan kuriin ja nuhteeseen ja turvaan itseltään kieltämällä, uhkailemalla ja kiristämällä, voisi tehdä välillä ihan hyvää myös löysätä sieltä toisesta päästä; antaa sille kansalle mahdollisuus olla sivistynyttä. Ehkäpä koko aihe vähän tasoittuisi. Voisimme jopa päästä lähemmäs tuota utopistiselta kuulostavaa yhteiskuntaa.

No, ehkäpä täällä pohjoisessa jossain vaiheessa rauhoitutaan ja opitaan hengittämään tasaisesti. Ja lähtemään ulos millä säällä tahansa, jolloin huomattaisiin, että sillä ei ole väliä mitä sieltä taivaalta tulee, vesilammikoissakin on kiva hyppiä.  

Tein tänä kesänä mullistavan havainnon.

Tiesittekö, että festivaaleilla soittaa bändejä?

Siis sellaisia ihan oikeita musiikkiyhtyeitä, joilla on soittimet ja kaikki! Niitä esiintyy jokaisella festivaalilla useita ja ne on ne, joista kuuluu se ääni joka aiemmin häiritsi ihan kohtuuttoman paljon ryyppäämistäni.

Noita festareita tulee rampattua jo työn puolesta aika hyvät määrät kesäisin. Tänä kesänä kotimaisia kesäjuhlia tuli kierrettyä lopulta ihan kohtuudella onneksi, seitsemät juhlat taisi tulla plakkariin. Aiemmin, samalla kun festariviikonloput olivat monesti kesän kohokohtia, ne tuppasivat olemaan kovin raskaita sekä fyysisesti että henkisesti ja veivät aika vahvasti mehut useaksi päiväksi. Festareilla juotiin, syötiin, juotiin, otettiin viinaa, dokattiin,  juotiin vielä vähän ja ryypättiin. Tai siis, ainakin minä ryyppäsin. Sitten jos sattui jonkun orkesterin jossain välissä bongaamaan, niin siitä mentiin kauhealla kohkauksella kertomaan muille. Että hei, tuolla on bändi! Hetki siinä sitten oltiin, että hmmm, jaa, nääh, ei jaksa, ja palattiin baaritiskille.

Tänä vuonna, sen sijaan että olisin pönöttänyt vain viinapuolella ja festareiden bäkkärialueilla koko viikonlopun, katsoin ison liudan keikkoja. Vanhoja suosikkeja, uusia tuttavuuksia, hyviä, huonoja ja kaikkea siltä väliltä. Nautin musiikista Suomen kesässä ihan uusin siemauksin. Festivaalit muuttivat merkitystään ihan täysin.

Näin tänä kesänä keikat ainakin Urfaustilta, Ensiferumilta, PMMP:ltä, Children of Bodomilta, Bolt Throwerilta, Testamentilta, King Diamondilta, Kreatorilta, Nightwishilta, Amaranthelta, Abhorrencelta, Ratfacelta, Ihsahnilta, Downilta, Sólsafirilta, Turbonegrolta, Blurilta, Bad Religionilta, Popedalta, Pet Shop Boysilta, Frank Turnerilta, Eläkeläisiltä, Santa Cruzilta, Danzigilta, Erykah Badulta ja System of a Downilta. Vain muutaman mainitakseni.

Ja muistan jokaisen.

Levyhyllyyni päätyi aika monta uutta levyä festareiden ansiosta. Esimerkiksi viime viikolla ostin kaikki Frank Turnerin albumit, artistin josta en ollut vielä kaksi viikkoa sitten kuullutkaan.

Mietin tuossa, että mitenköhän monta hienoa artistia olen aiemmin missannut, kun aika kului tärkeämpiin asioihin, kuten Jäger-tyttöjen ahdisteluun bäkkärillä. Varmaan aika monta.

Nyt, kun festarikausi on taas tällä erää Suomen osalta ohi, ei voi kuin nostaa hattua kaikille niille promoottoreille, agenteille, ohjelmatoimistoille, talkooihmisille, järjestysmiehille, ravintoloitsijoille ja etenkin bändeille, joiden ansiosta meillä on oikeastaan aika ainutlaatuinen kesäkausi Suomessa. Sellainen, mitä voisi hyvillä mielin ulkomaillekin rinta rottingilla esitellä.

Tai no. Melkein.

Vielä nimittäin kun joku päivä saisimme nauttia tästä kaikesta yhdessä niidenkin ystävien kanssa, jotka nyt suljetaan ahtaaseen karsinaan kaksimetristen aitarakennelmien taakse, koska haluavat nauttia festivaalinsa oheen yhden oluen.

Sitä on nimittäin ulkomaalaiselle aika vaikea selittää.

Suomalaiset ovat YK:n vuonna 2012 julkistaman tutkimuksen mukaan maailman toiseksi onnellisin kansa heti tanskalaisten jälkeen. Toisaalta, Tanskassa poltellaankin pilveä. Mutta silti, hieman yllättävältä tuo täällä sateessa istuessa kuulostaa, monellakin mittarilla mitattuna. No, eilen puolestaan lueskelin Canterburyn yliopiston tutkimuksesta, jonka mukaan seksi ja alkoholi ovat ne kaksi ensimmäisenä esiin noussutta asiaa, jotka tekevät ihmisen onnelliseksi.

No nythän nuo palaset loksahtivat kohilleen!

Seksin tässä nyt unohdan suoraan, koska siitä minä en tiedä mitään, mutta tuota alkoholi-asiaa jäin pohdiskelemaan. Ja siis pohdiskelemaan siltä kantilta, että miettikääpä jos alkoholi esimerkiksi kiellettäisiin kokonaan, miten paljon onnettomampia me olisimme. Tai siis te. Enhän minä alkoholia enää nauti. Mutta ymmärrän sen nautintoarvon täysin. Ja tiedän ja näen ympärilläni miten onnelliseksi se tekee ystäviäni. Joskus vieläkin harmittelen, etten pysty yhtymään heihin. Viinankaan kautta siis. Öhö öhö.

Mutta siis. Suomessa alkoholipolitiikka perustuu siihen, että jos viinan saanti tehdään vaikeammaksi ja kalliimmaksi, ihmiset varmaan sitten juovat  vähemmän. Samalla siis jotta sitä pientä osaa kansasta, joka ei osaa viinaa käyttää ja jolle se tuottaa ongelmia ja johon minäkin kuulun, suojellaan itseltään, tuntuu aina unohtuvan tuo viinannauttimisen hyvä puoli. Siis se, mihin ehdottomasti suurin osa ihmisistä alkoholiaan käyttää, onnentunteiden kokemiseen. Jos valtio tekee hankalammaksi ihmisten mahdollisuuden kokea onnellisuutta, aiheuttaako se sittenkin vain lisää ongelmia?

Näin kärjistäen siis, mutta kuitenkin pohtien.

Sen varjolla, että meitä on lopulta suhteessa aika vähän, joille alkoholi on ongelma, kaikki kärsivät. Ja sanan varsinaisessa merkityksessä. Koska jos ei ole onnellinen, kärsii. Jos viinan saanti hankaloituu ja sitä maalataan koko ajan enemmän ja enemmän pirun keksinnöksi joka on syytä poistaa ensin näkyviltä, lopulta ehkä saatavilta, muuttuuko ihmisten kulutustottumukset lopulta siten, että he eivät saakaan enää iloa elämäänsä vanhaan tapaan? Ja mitä sitten tapahtuu? Meillä onkin kohta maailman onnettomin kansa täällä pohjolassa!

Eikä onnettomasta kansasta ole mihinkään. Ei se osaa mitään. Kaikki menee pieleen. Vienti lakkaa. Kotimaankauppa alkaa sakkaamaan. Mistäs löytyy huippu-urheilijat maailman näyttämöille, kun kaikki vaan mököttää? Kuka nyt jaksaisi onnettomana jotain korkeutta hypätä. Entäs kulttuuri sitten? Se kuolisi, koska ei onnettomat jaksa taiteesta nauttia. Eikä siitäkään mitään tule, jos kaikki masennuspäissään sitä yrittävät  luoda. Viiden miljoonan onnettoman taiteilijan valtio ei kauas pötki.

Näin kärjistäen siis. Edelleen kuitenkin pohtien.

Tuntuu, että kaikkia kieltoja ajetaan niin vauhkona laput silmillä, että yleensä jää miettimättä mihin kaikkeen kaikki vaikuttaakin. Jos kohta on niin, että alkoholia ei saa nauttia normaaliin tapaan edes se suurin osa kansasta, joka sen hanskaa, on meillä edessämme valtava ongelma kansanterveyden puolella. Siis sen saman kansanterveyden, jonka suojelemisen nimissä viinaa meille demonisoidaan.

Olen toitottanut blogissani aina sitä, kuinka rahaa mielenterveyspalveluihin ei ole tarpeeksi, saati että nuo palvelut olisi apua tarvitseville jotenkin helposti saatavilla. No, kohtahan meillä on sen niitä palveluja kaipaavan pienen kansanosan sijaan kaikki suomalaiset lääkärin ovea koputtelemassa, kun ne ovat onnettomia. Että mistäs sitten ne terapeutit löytyy?

Jos sen sijaan, että tehdään Suuria Tärkeitä Linjavetoja™, kuten mainontakielto urheilukisoissa ja kaljan piilottaminen ylähyllyille, vapautettaisiinkin se alkoholinmyynti ihan sellaisen normaalin malliseksi, sellaiseksi kuin vaikka suurimmassa osassa Eurooppaa, saisivat ihmiset olla onnellisia rauhassa. Niin kuin siellä Tanskassa.

Ja sitten huolehdittaisiin siitä kansanosasta, joka nyt on onneton. Niin kuin minä olin.

Ajelin eilen puolen yön jälkeen kotiin Mikkelistä, missä olin juuri todistanut yhden parhaista, ellen parhaan, koskaan näkemistäni keikoista. System of a Down sai Visulahdessa aikaan sellaisen tunnelman, jota en ole ehkä koskaan festivaaliolosuhteissa kokenut. Voimaa, lämpöä, yhteisöllisyyttä, agressiota ja haikeutta teknisesti järjettömän kovassa paketissa. Tihrustin vähän kyyneleitä keikkaa katsoessani, kuten taisi tehdä noin kymmenentuhatta muutakin ihmistä ympärilläni. Oli liikuttunut olo. Päästyäni vihdoin kotiin pato murtuikin sitten kertalaakista kokonaan ja aloin itkeä valtoimenaan, siis ihan oikeasti niin, että ne kyynelet lensivät kaaressa kuin sarjakuvissa ja lattiallani oli lammikko.

Itkin puhtaasta onnesta.

Kesäkuun alussa kirjoitin toiveen, että oi jospa kesästä 2013 tulisi ns. ”toinen elämäni kesä”, sellainen jota muistelen vielä joskus kiikustuolissa ensimmäisenä kesänäni selvin päin. Uutena alkuna.

Nyt, kun koulujen alkamisen myötä voitaisiin kaiketi sanoa, että tämä kesä oli virallisesti tässä, voin sanoa toiveen toteutuneen. Kesä 2013 oli elämäni kesä. Olin enemmän elossa, kuin koskaan!

Kävin läpi seitsemät festarit ja yhdet polttarit. Kävin Ranuan eläinpuistossa ja Särkänniemessä.  Kävin Punkalaitumella, Eurassa, Lapualla ja Sallatunturissa, Tammisaaressa, Orimattilassa, siellä, täällä ja tuolla. Kaadoin Jeppini kulutuksella ja ajokilometreillä vähintään pienen kaupungin kokoisen pläntin sademetsää.

Telttailin, nukuin ja valmistin ruokaa kesäyön taivaan alla. Ratsastin hevosella. Skeittasin kello seitsemän aamulla yksin Merisataman skateparkkia. Tapasin uusia ja vanhoja ystäviä. Opetin poikaani kalastamaan, valmistamaan ruokaa trangialla ja veistämään veitsellä. Join monta ikimuistoista aamukahvia.

Elin.

Siis verbinä. 

Verbi ”elää”. 

Koita nyt keskittyä.

Eilinen System of a Downin veto Mikkelissä oli piste tämän kaiken päälle, kuin aika helvetin iso armenialainen kirsikka kakkuun, joka alleviivasi onnistumiseni.

Kun katselin keikan aikana ympärilläni vallitsevaa tunnelmaa auringon laskiessa sinne jonnekin Saimaan kupeeseen, tunsin täydellistä onnea. Onnea siitä hetkestä, onnea kaikesta, jopa siitä edessäni makkaraperunoita oksentavasta lävistetystä taisteluelefantista. Onnea itsestäni, sitä että olen minä.

Kesän 2013 tulen muistamaan nimittäin erityisesti yhdestä asiasta. 

Siitä, että vietin sen parhaassa mahdollisessa seurassa uuden pahaan ystäväni kanssa. Ystävän, joka ei enää tee minua hulluksi ja satuta minua, vaan sen sijaan saa minut hyvälle tuulelle, vie minua eteenpäin ja saa minut hymyilemään. Ja on kaikin puolin aika hyvä jäbä. Ja näyttää vähän Brad Pittiltä.

Joka olen minä.

”Pappa, mikset sinä juo enää viiniä?”, kysyi poikani yhtäkkiä muutama päivä sitten kesken iltatoimien. Kun heitin vastakysymyksenä, että tiedätkö mitä se tarkoittaa, sain viiden minuutin pantomiimiesityksen kännisestä kadullaharhailijasta joka mölisee pullo kädessä. Tai siis hammastahnatuubi. Olin katketa naurusta.

Ilmeisesti siis viisivuotias oli kohdannut perinteisen suomalaisen ns. kesämiehen jossain puistossa ollessaan. Tai ainakin ensimmäistä kertaa kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Ja samalla kun se on ollut hassu näky, se on ollut hieman pelottava ja jäänyt pyörimään pikkumiehen mieleen.

Keskustelimme aiheesta sänkyyn mennessämme. Siitä, mitä se alkoholi on, miksi se aiheuttaa outoa mölisevää käytöstä joissakin ja miksi sitä nautitaan. Ja siitä, miksi minä en sitä nauti. Kerroin, että alkoholi on ihan tavallista juomaa, joskin vain aikuisten sellaista, jota yleensä tykätään nauttia silloin kun on kivaa. Mutta että liikaa nautittuna siitä tulee vähän hassu olo ja sitten voi käydä niin, kuin tuolle kesämiehelle, että näyttää vähän tyhmältä. Poika palasi alkuperäiseen kysymykseensä siitä, miksi minä en sitten juo. ”Koska minulla tuli siitä paha olo”, vastasin. Pikkumies hyväksyi vastauksen mietteliäänä ja meni nukkumaan.

Onpa lapseille vaikeaa puhua viinasta, mietin. Miten selittää, että nautintoaineesta tuleekin joillekin paha olo samalla, kuin jonkun toisen se saa säteilemään. Että kuinka hyvä ja paha voikin olla yhdessä ja samassa pullossa. Äiti juo viinin ja oluen, koska se haluaa nauttia illasta. Pappa ei voi juoda mitään, koska sillä tulee siitä paha olo.

Pyrin keskustelussamme olemaan normaali, neutraali, ja puhumaan alkoholista arkipäiväisenä asiana. Koska sitähän se on, hyvässä ja pahassa. Suurimmalla osaa ihmisiä hyvässä. Ja samalla, kun itse olen juomatta todennäköisesti loppuikäni, en missään nimessä ole tuomitseva, kun muut juovat nauttiakseen. Joisinhan minäkin, jos voisin, mutta sitä riskiä enää ota. Toivoisin voivani kasvattaa sellaisen lapsen, joka ymmärtää kaiken tämän, ymmärtää alkoholinsa molemmat puolet ja tietää mitä tekee sinä vaiheessa, kun itse ensimmäistä kertaa omaa pikku limusiideriään puistossa jossain koulujenpäättäjäisissä maistaa.

Mutta se työ on tehtävä nyt. Aloitettava nyt. Minulla on kymmenen vuotta aikaa opettaa lapsesta järkevä, suhteellisuudentajuinen ja vastuullinen ihminen, sellainen joka osaa nuorena ottaa itse siivet alleen ilman, että minun tulee koko ajan pelätä ja lentää perässä.

Tämä koskee tietenkin ihan kaikkea, ei pelkästään sitä viinaa, joka on vain yksi pieni osa elämää.

Ajatelkaa, jos me osaisimmekin kasvattaa sukupolven, joka ei ihannoisi eikä pelkäisi viinaa. Ei glorifioisi eikä demonisoisi, vaan osaisi suhtautua siihen neutraalisti. Ja joka vielä aikuisenakin muistelisi, miten typerältä se mölisevä kesämies näytti, sen sijaan että pyrkisi olemaan se.

Suomessa puhutaan aina, että eikö tännekin pikkuhiljaa pitäisi saada se keskieurooppalainen juomakulttuuri, missä viinit on Alepassa ja Pastikset on osa ilta-petanquea kavereiden kanssa. Minun ehdotukseni on se, että kasvatetaan sellainen!

Me emme tietenkään voi sille kadulla mölisevälle kännipenalle mitään, mutta itsellemme voimme. Me voimme olla juomatta pullon kossua kotona lasten edessä, meidän ei tarvitse vetää mökillä kännejä ennen kuin lähdetään onkimaan. Me voimme myös juoda sen viinilasin lounaalla ja olusen saunan jälkeen osana jokapäiväistä elämää. Tai olla juomatta kokonaan. Ja kertoa samalla lapsillemme mistä on kyse.

Ehkä kaiken tämän alta kasvaisikin se Keskieurooppa-sukupolvi?

Minä aion ainakin yrittää.

Ja kun poikani on joku päivä oman lapsensa kanssa iltatoimissa ja kysyy tältä, että tiedätkö mitä alkoholi tarkoittaa, ehkä se vastaukseksi tuleva pantomiimiesitys olisikin sellainen, missä joku istuu ystävien kanssa lounaalla ja pahimmassa tapauksessa ehkä nauraa kovaa.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että tärkein asia päivässä on aamukahvi.

Aamukahvi määrittää sekä edellisen illan onnistumiset, että etenkin alkavan päivän laadun ja on suoraan verrannollinen päivän oloihin.

Jos aamu alkaa kiireellä ja kahvi jää juomatta, siitä tulee kärttyiseksi. Ja kun aamulla on kärttyinen, menee koko päivä vähän plörinäksi siinä samalla. 

Tai jos kiireestä huolimatta ehtii kahvinsa keittää, mutta sitä ei saa nauttia rauhassa vaan se menee jollain ohimenevällä kulauksella alas samalla, kun olet paskalla pesemässä hampaita, onhan se nyt aika helvetin ärsyttävää. Eikä sitä pysty enää paikkaamaan seuraavalla kupillisella jossain toimistolla nautittuna. Joskus aamukahvi on vain pahaa, huonosti keitettyä litkua. Se se vasta vituttaakin. Tai se, kun kahvit läikkyy säätäessä ja sählätessä syliin, lattialle ja läppärin näppikselle. Pahinta on, jos on unohtanut ostaa kahvia, vaikka olisi aikaa siitä nauttia. 

Sitten taas, jos aamukahvinsa saa keitellä rauhassa, katsella samalla kun aurinko tekee nousuaan ja pääsee edes hetkeksi hiljentymään tuo höyryävä aromipommi kädessään, on siinä hetkessä jotain lupaavaa. Sellaista muikeaa ”tänäänhän voi tapahtua ihan mitä vain” –fiilistä. Minusta tuntuu, että lähden jokaiseen päivään kuin uuteen alkuun, kun olen hetken saanut haaveilla kahvikuppi kädessäni. Sellainen pieni retriitti joka päivä. 

Ja jos aamukahvinsa saa nauttia jonkun seurassa, on edellinen iltakin oletettavasti ollut  melko onnistunut. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Minulla on tapana heräillä päivittäin siinä viiden – kuuden aikoihin. Helsinki on aika kaunis. Se on hiljainen, rauhallinen, missään ei ole ketään. Paitsi ehkä sunnuntaisin, jolloin viimeiset todella syyllisennäköiset jatkoilta palaajat raahustavat kotejaan kohti. Ne ovat muuten aika huvittava näky. Aika vahvasti tunnemme olevamme eri planeetoilta, kun toinen on juuri ottanut viimeisen huikkansa jossain tuntemattomassa asunnossa, pakannut käyttämättömät kortstut takaisin taskuunsa ja lähtenyt raahustamaan kotiin ja toinen on juuri herännyt elämänsä vedossa ja lähtenyt aamukävelylle nauttimaan siitä hetkestä. Siinä ei paljoa tarvitse sanoja vaihdella. Kohtelias nyökkäys on silti usein paikallaan, kuin myötätunnonosoituksena.

Etenkin viikonloppuisin nuo aamukahvit ovat itselleni myös pieni palkinto. Sellainen olalle taputus, että taas on selvitty yksi lisää. Hyvä minä, en taaskaan ollut tuo jatkoilta raahustava ressukka. En enää. Taas meni yksi viikko lisää ilman viinaa. Vaikka selvin päin olo onkin ollut jopa yllättävän helppoa ja aiheuttaa edelleen päivittäin aivan naurettavan hyvää oloa, ei pidä koskaan unohtaa sen kännin mahdollisuuden ilmassa leijuvaa uhkaa. Koska ainahan se tuossa on. Ja aina kun sen on päihittänyt, saa vähän paukuttaa henkseliä. 

Ihan yleisesikin voin muuten kyllä sanoa, että hyvä tapa aloittaa päivä on olla hieman ylpeä itsestään, ihan sama mistä syystä. Sanoa heti aamulla, että hei, hyvä minä. Minä oon hyvä. Suosittelen kokeilemaan.

Tänä kesänä tavakseni muodostui mennä Kaivopuiston Merikompassilla nököttävälle mutterikioskille juomaan kahvit tasan kello kahdeksan, kun kioskin auringon kanssa kilpaa säteilevät myyjättäret saavat ensimmäisen kahvipannunsa tuoreena keittimestä. Jatkoin tapaa loman loputtua ja kävinkin viime viikolla Kaivopuiston kautta joka aamu ennen töihin menoa. Töissä oli sen jälkeen hyvä olla.

Yksi asia, mistä tämän ensimmäisen vuoteni selvin päin tulen etenkin muistamaan, on aamukahvihetket. Olen nauttinut niitä kodin, mökin ja Kaivopuistonrannan lisäksi ainakin  kesäisessä Lapissa, kattoterassilla Brooklynissa, telttaretkellä Nuuksiossa, Tallinnan vanhassa kaupungissa, Ljubljanaa halkovan joen rannassa Sloveniassa ja teltassa yksin vuoren laella Färsaarilla. Jokaisen fiiliksen muistan. Ne ovat minun tulevaisuuden muistojani, jotka korvaavat niitä aiemmin kaiken määrittäneitä hyviä bileitä, huonoja karaokesessioita, shottiralleja ja jatkoilta kotiin hoippumisia, jolloin pahimmassa tapauksessa vastaan käveli joku hyypiö, selvin päin, joka vain nyökkäili, kuin myötätunnonosoituksena.

Olipa ne ärsyttäviä jätkiä.

Palasin maanantaina työpöydän ääreen neljän viikon loman jälkeen. Kyllä se on niin, että vaikka tekee toki hyvää saada etäisyyttä asioihinsa ja haukata vähän happea, on myös äärimmäisen mukavaa palata työhön, joka on oikeasti jotain sellaista, josta nauttii. Kuten joku viisas on sanonut, mitä jos sen sijaan, että itkee verta ja kyyneleitä aina loman loppuessa, hankkii sellaisen työn ja arjen, mitä ei tarvitse paeta.

Tänään on elokuun ensimmäinen päivä. Kohta tulee vuosi täyteen ilman viinaa ja vuoden takaiset asiat pyörivät mielessä koko ajan. Ne viimeiset ajat. Elokuu 2012 jäänee minun historiaani melko mustana.

Tai no, ei mitään ”jäänee” ja ”melko”. Jää. Pikimustana.

Siitä on nyt aika tarkalleen vuosi aikaa, kun päästin henkisesti irti ja ajauduin sellaiseen tilaan pääni sisällä, ettei asioilla ollut enää väliä. Samalla, kun muistan tarkalleen miten huonosti silloin voin, tuntuu kuin en muistaisi mitään. Hassu homma. Luultavasti aivoni on haudannut monia asioita syvälle jonnekin talamuksen ja hypotalamuksen alle, ihmismielellä kun on helposti sellainen tapa suojellessaan itseään.

Vaan ha! Onneksi on Facebook!

En ole koskaan ollut liian varovainen siitä, mitä päivitän tuohon Helvetinkoneeseen. Olen aina ajatellut sen niin, että mitäpä minä siellä esittämään tai piilottelemaan, kun se olen minä joka tapauksessa joka sinne kirjoittelen. Ja minä nyt satun olemaan tällainen, hyvässä ja pahassa. Vähän kuin tämän blogin kanssa.. Se on sitten vastaanottajan pää, joka saa tehdä sen valinnan, että haluaako vastaanottaa virtuaalisesti minun elämääni tai ei. Facebookissa saa blokattua käyttäjiä, Soberismia-blogia ei ole pakko lukea.

Klik. Klikklik. Timeline auki, elokuu, vuosi 2012.

Noi eihän tää ny niin paha oo.

Eiku oho.

Joo. Katos vaan.

Ai niin, toi ilta.

Ja toi.

Mieleen pulppuaa asioita. Tuo oli se ilta kun oltiin karaokessa. Joo, tuon jälkeen oli jatkot. Ai juu. Tuona iltana oksensin.

Sitten tuleekin päivitys, jossa kerron poistaneeni ison osan statuksia ja muuta. Ja että olen masentunut. Kommenttikentässä on tsemppauksia. Tuntuu sekä hyvältä että pahalta lukea.

Näin jälkeenpäin on paha sanoa miksi viime kesä tapahtui. Tai siis, kyllä minä ne syyt muistan ihan hyvin, mutta miksi päästin irti ja luovutin itsestäni, sitä en osaa selittää. Olin kuvitellut olevani vahva ja hyvä tyyppi ja jotenkin hetkessä muutuin joksikin ihan muuksi. Muistan, miten paha olo oli. Sellainen aivan käsittämätön, sisältä sysimusta olo, kuin joku painaisi maata kohti koko ajan. Vaikka olin vahvalla lääkityksellä, ahdistus oli ihan käsin kosketeltavaa. Ja varmaan myös nähtävissä ulkopuolelta.

Muistan myös nauttineeni siitä olosta. Että vihdoin sain olla rauhassa niin huonossa jamassa, kuin olin, että ei tarvinnut enää esittää mitään halinallea, kun ei kiinnostanut. Sai olla sellainen kuin oli.

Yksi niistä ensimmäisistä konkreettisista tapahtumista, jotka lopulta ajoivat minut myös lopettamaan juomisen, oli ensimmäinen putkareissuni. Sitä koskevat päivitykset olen näköjään myös poistanut. Tavallaan harmi. Olisi ollut hyvä lukea niitä fiiliksiä. Joskin muistan, että mielestäni se ei ollut mikään iso juttu. Ja muistan siihen johtaneet tapahtumatkin aika hyvin. Ja mikä pelottavinta, muistan että se tuntui hyvältä. Kävelin putkasta ja kuulusteluistani päästyäni lounaalle äidin ja veljeni perheen kanssa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Facebookiin muistan siitä kuitenkin päivittäneeni Kisahallin pihasta heti kun pääsin ulos. Ikään kuin vain huutaakseni julkisesti, että ei vittu kiinnosta!

Se oli myös elokuussa 2012, kun ystäväni ja perheeni alkoivat huolestua minusta. Osittain mm. Facebook-päivitysteni takia. Olivat pitäneen kuulemma tapaamisia selkäni takana ja miettineet, mitä minulle pitäisi tehdä. Muistan, että kuullessani tästä tuntui pahalta. Se tuntui juonittelulta. Pitäkää huoli omista asioistanne, minä pidän omistani! EI KIINNOSTA. Jälkeenpäin voi tietenkin olla vain iloinen ja kiitollinen, että omaa sellaiset ystävät ja sellaisen perheen.

Nyt, vuotta myöhemmin, noiden statusten ja päivitysten lukeminen ei kuitenkaan aiheuta minkään sortin häpeää. Eikä niiden pidäkään, sellainen minä olin silloin. Olin sairas ja huonovointinen ja sairaana tekee sairaita asioita. Tärkeintä on huomata konkreettinen muutos, tietää etten ole se Teemu enää.

Sitä paitsi, ilman sitä Teemua en olisi se, joka olen nyt.

Teemu on muuten ollut näköjään aika läski.