Huomenna se alkaa, jokavuotuinen kesän kohokohta, Tuska-festivaali Helsingissä.

Tuska on jo vuosia ollut kavereiden ja raskaamman musiikin ammattilaisten keskuudessa kesän se tapahtuma. Tapahtuma, joka kokoaa kasaan kaikki ystävät, vihamiehet ja uudet tuttavuudet ympäri Suomea ja maailmaa yhdeksi viikonlopuksi tänne omalle takapihalle nauttimaan aurinkoa, päihteitä ja hyvää musiikkia. Ja viinaa. Ja olutta. Ja Jägeriä. Ja lakua. Ja lonkeroa. Ja jotain bändejä. Ehkä. Jos ehtii.

Vaan onpa aika lailla erilaiset lähtökohdat on tällä kertaa kesän ykköstapahtumaan kuin aikaisemmin. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin sitä itselleenkin hokee, että ohhoh, eipä olisi uskonut.

Mutta tämän vuoden Tuskalla on minulle eräs toinenkin merkitys.

Tuska Festivalin päälavan lavamanagerina toimii Murtomäen Samppa. Samppa on sellainen tyyppi jota aluksi vähän pelkäsin ja jota kunnioitan valtavasti. Sampalla on päivästä riippuen joko IFK:n tai Dallas Starsin paita omalla nimellään eikä sen tarvitse korottaa ääntään koskaan. Koska se on Samppa. Sen selässä on numero 66.

Yhtenä elokuisena iltana viime vuonna, siis joitain viikkoja ennen kuin pulloni korkin suljin, kohtasimme Sampan kanssa, kuten monesti aiemminkin, Majava-baarissa. En tiedä mistä se lähti, mutta tuona iltana Samppa sanoi minulle suunnilleen että ”Voi voi nuori mies kun tuolla tavalla elämääsi kohtelet.”

En ole edelleenkään ihan varma tarkoittiko hän viinankäyttöäni vai ulkomuotoani, joka siinä vaiheessa oli melkoisen punakan turvonnut. Ehkä molempia. No, joka tapauksessa hieman huuruinen keskustelumme tuolloin päätyi vedonlyöntiin. Elopainoni oli jotain 96-98 kilon paikkeilla ja löimme vetoa ”huomattavasta palkinnosta”, jos tämän kesän Tuskaan mennessä tiputtaisin ainakin kymmenen kiloa pois. Sopimus oli, että jos painan nyt tulevana viikonloppuna 85 kiloa, se on aika ookoo, jos paino tippuu 80 kiloon tai alle, Samppa minut palkitsee ”ruhtinaallisesti”.

Muistaakseni Sampankin piti jotain laihduttaa, mutta olin niin kännissä, että en muista miten veto meni.

Joka tapauksessa tuo keskustelu ja veto jäi pyörimään vahvasti mieleeni. Muistan päättäneeni silloin, että joku roti nyt tähän hommaan ja minähän perkele sen painon tiputan. Koska, kuten sanoin, kunnioitin ja kunnioitan Samppaa niin paljon, että jos tuon kaliiperin kaveri tulee sanomaan, että hei läski, pitäisiköhän sun tehdä jotain elämälles, sitä kuuntelee. Haluaa kuunnella.

Aloitin lenkkeilyn ja suunnittelin ruokavalioonkin muutosta. En kuitenkaan ajatellut viinaksista luopumista. Vielä.

Seuraavaan pariin viikkoon sisältyikin sitten vähän kaikennäköistä putkareissuista väkivallantekoihin ja muuten vain moraalittomaan käytökseen, kunnes laitoin homman lopulta säppiin syyskuun alussa. Kaiken sen sekoilun lisäksi yksi lopettamisen syy oli tuo veto Sampan kanssa. Tai ei ehkä se veto itsessään, mutta ajatus siitä, että ihan oikeasti haluaisin vähän nyt skarpata.

Kun siinä sitten olin lopettanut hommat ja pelonsekaisin tuntein yritin sopeutua tulevaan, kuin varkain Sampalta tuli yksi suurimpia kannustuksia mitä olen koskaan saanut ja josta sain aivan valtavasti voimaa. En usko että Samppa edes ymmärsi, miten paljon sanoillaan oli merkitystä. Oltuani nimittäin muutaman viikon selvin päin, kävelin Majavaan, missä Samppa oli tuttuun tapaansa tupakilla oven suussa.  Tervehdittyäni hän sanoi rauhallisella, mutta aina yhtä vakuuttavalla äänellään

”Teemu, mä en ole nähnyt sun silmiä koskaan noin kirkkaina.”

Vau.

Se kauneinta ja hienointa, mitä luulen että minulle on koskaan sanottu. Se hetki porautui mieleeni varmaan loppuiäkseni.

Niin, se veto. Tuska kun alkaa huomenna. Painoin tänään 83,7 kiloa, eli aivan en siihen suureen palkintoon asti päässyt. Mutta ei se mitään. Koska mielestäni tämän jutun pitääkin mennä juuri toisin päin. En minä mitään suurta palkintoa ole ansainnut, mutta ehkä kuitenkin Sampalle sellaisen haluan viikonloppuna antaa. Hän tuskin tietääkään, miten paljon hällä nimittäin vaikutusta tähän soberismiini on ollut.

Kiitos Samppa, nähdään päälavan takana perjantaina, kun ensimmäinen bändi on saatu lauteille.

Sinne meni Ukon juhlinnat. Sipoon metsässä oli aurinkoista ja helteistä.

Tein sanaristikoita, lueskelin, puuhastelin poikani kanssa ja söin. Söinsöinsöinsöinsöin. Luulen, että minulla on makuuhaavoja mökkini pihan aurinkotuolista.

Makuuasento teki hyvää. Sillä joka kerta kun nousin ylös, alkoi vippaamaan päästä. Huimausta, hikoilua ja omituisia sähköiskuja jossain korvien välissä. Sama jatkuu edelleen. Huomaan, että leukaperäni ovat jännittyneet koko ajan, välillä tulee sydämentykytyksiä ja ahdistuskohtauksia. Aivot sanovat ping!

Ihan kuin olisi kännissä.

Ei sentään. Lääkitystäni vain ajetaan alas. Olen nyt minimiannoksen puolikkaassa joka toinen päivä ja se tuntuu. Etenkin fyysisesti. Jos jossain vaiheessa SSRI-annostukseni oli se maksimi 60 milligrammaa päivässä, nyt syön viittä milligrammaa joka toinen päivä. Ensi viikon keskiviikkona pitäisi syödä viimeinen pillerin puolikas ja sitten sinnitellä ilman.

Vaikkakin olen enemmän kuin onnellinen, että pääsen lääkityksestä eroon ja jatkamaan elämääni siltä(kin) osin kirkkain mielin, on tällä hetkellä olo aika omituinen. Jopa ahdistava. Tässä kun fyysiset vieroitusoireet pahenevat joka päivä,  sitä vasta tajuaa, miten riippuvaiseksi sitä on tullut johonkin aineeseen. Se on aika pelottavaa. Että keho ja etenkin pääkoppa reagoi näin kovasti vastaan kun joku tietty aines kehossa vähenee. Voin vain kuvitella millaista on yrittää vierottaa itsensä esimerkiksi huumeista. Viinan kanssa kun minulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia fyysisesti. Siis siitä luopumisessa.

Tämän hikoilun ja näiden päänsisäisten sähköiskujen keskellä en ole ehtinyt ajattelemaan ollenkaan, että mitä tämä kaikki tekee henkisellä puolella. Eli juuri sillä osastolla, jonka takia lääkityksen alun perin aloitinkin nelisen vuotta sitten. Kyseessähän on kuitenkin vahva masennuslääke.

Kun fyysiset oireet jossain vaiheessa poistuvat, jäljelle jää vain minä.

SSRI-lääkkeet, eli kotimaisittan selektiivisen serotoniinin takaisinoton estäjät,  lisäävät siis välittäjäaine serotoniinin pitoisuuksia aivoissa ja keskushermostossa. Tämä aiheuttaa sen, että tunnetilat tasoittuvat hallittavimmaksi. Olo on tasainen, masennuspotilas ei niin herkästi koe äärimmäisiä tunteita. Samalla siis, kun lääkitys leikkaa pois ne pahimmat alhot olotiloissa, ahdistuksen ja paniikkikohtaukset, leikkaa se myös yläpäästä suurimmat hurmostilat.

Ja nyt siis pitäisi alkaa elämään näiden kaikkien tilojen ja tunteiden kanssa. Hurmostiloja vastaanhan minulla ei ole mitään, mutta hieman silti jännittää, että millaisia fiiliksiä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Uskon kyllä vakaasti, että koska kupolini on paremmassa kunnossa kuin aikoihin, pystyn ne kaikki kohtaamaan. Mutta jännää tulee. Ehkä jopa vähän pelottaa.

En ole esimerkiksi itkenyt moneen vuoteen. Vaikka voisi kuvitella, että kaiken paskakylvyn keskellä muutama kyynel olisi edes hieman auttanut. Mutta kun ei ole tullut. Ei lähde. Toisaalta, ennen lääkityksen aloittamista itkin niin kaoottisesti pitkän aikaa, että ehkä kiintiöni on vain täynnä.

Yksi SSRI:n yleisimpiä vaikutuksia on seksuaalisen kiihottumisen ja ylipäänsä panohommien ajattelemisen vähentyminen tai jopa loppuminen kokonaan. Tämä ei onneksi itselleni iskenyt pahimpana mahdollisena, mutta mistäs sen tietää. Ehkä minä kohta menen tuolla pitkin kyliä tissinkiilto silmissä hallitsemattoman erektion kanssa, joka sekin on kuulemma yksi lääkityksen lopettamisen yleisiä sivuoireita. Kannattaa ehkä ihan varmuuden vuoksi lukita ne tyttäret kotiin. Pyydän anteeksi jo etukäteen.

Tässä olen kohta vuoden puhunut siitä, kuinka olen tutustunut itseeni uudelleen suljettuani korkin viime syyskuussa. Nyt siinäkin käynnistyy ihan uusi vaihe kun pitää taas ottaa selvää ja muistella, että minkäslainen kaveri siellä pääkopassa oli ennen raskasta lääkitystä. Ja viinaa. Ja eroja. Ja masennusta.

Uskoisin, että yhdistettynä kaikkeen viimeaikoina kokemaani, ihan hyvä.

Ja sillä on varmaan koko ajan tolkuton boneri. 

Mitä pidemmälle tämä oikeastaan vasta aluillaan oleva kesä etenee, sitä enemmän olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka sitä onkaan aiemmin ollut ehdollistunut siihen, että kaikki kesän hulinat liittyvät viinaan.

Enkä puhu siis pelkästään festareista tai isoista tansseista, vaan ihan arkipäiväisistä hetkistä terasseilta piknikeille.

Aiemmin sitä on ollut täysin kiinni siinä ajatuksessa, että kaikki asiat auringon alla tulee suorittaa pikku kekkulissa. Tai miksei isommassakin. Jos halusi lähteä vaikka puistoon istumaan, sinne piti ottaa vähintään tonkallinen viiniä mukaan. Mökkireissujen perusajatushan on aina ollut se auringonnousun katseleminen pöhnäpäissään, kun ensin on vedetty mölkkyturnaus läpi kossu takataskussa. Ei kesäisin lähdetty kahville, kesällä mentiin terassille. Juhannuksesta nyt puhumattakaan, se se kun vasta ryyppyjuhlien isoäiti olikin.

Pitkin kevättä mietin, että mitähän ihmettä sitä sitten kesällä tekee, kun ei ryyppää. Että nökötänköhän minä sitten kotona, kun kaikki on vain kännissä koko ajan. Koska eihän sitä nyt viitsi mihinkään pusikkoon tai rannalle lähteä istumaan selvin päin.

Kesäkuun ollessa hädin tuskin puolessa välissä olen jo ehtinyt nauttia kahdet festarit, muutaman kaupunkigrillauset, lukuisat piknikit ja perinteiset Tokoinrannan istuskelut läpi vain huomatakseni, että onpas mieleni ollut väärässä. Ja kuinka monet ns. turhat jurrit sitä onkaan tullut vedettyä sen takia, että olen kuvitellut,  että nyt pitäisi juoda. Jotenkin aiemmin en vain ollut osannut olla paikallani ilman sitä siideriä ja viinitonkkaa, kuohuviiniä ja muutamaa shottia. Koska sehän oli minun tapani nauttia. Kaikesta.

Nyt, kun ongelmana on ollut lähinnä muutamat kahviöverit, jos puistoon on jymähtänyt liian pitkäksi aikaa, olen nauttinut kesästä huomattavasti aiempaa enemmän. Kesä on enemmän läsnä, kun sitä ei dokaa unholaan samalla kun se tapahtuu. Ja erikoista on ollut huomata, että ei nuo minun ystävätkään nyt mitään tolkuttomia määriä juo. Että kyllä se taisi olla ihan vain minä, jonka oli pakko roudata sitä viinaa tolkuttomat määrät jokaiseen hetkeen mukaan. Näköjään muut osaavat nauttia kesänsä vähemmälläkin. 

Olenkohan minä näyttänyt vähän hölmöltä edellisinä kesinä? ”Ei saatana, taas se Teemu dokaa...”

No, olin tai en, nyt minulla on kesähattu, Elton John –paita ja nautin kesästä selkeästi erilaisin siemauksin, kuin aiemmin. Hyvin siemauksin! Toivoisin, ettei tämä kesä pääty milloinkaan!

Tiedättekö muuten mitä? 

Suomalaiset kesänaiset on tositositosi kauniita. Selvin päin sen huomaa ihan eri tavalla ja myös sanoo useammin. Siinä on jotenkin enemmän tolkkua, kuin aiemmin, jolloin kesämekkoja katseli sellaisten turvonneiden silmien läpi kuola poskella. Ja ehkä ne ihanaiset kesänaiset huomaavat sanojankin paremmin nyt, kun one-linerit eivät ole tasoa ”hei, mennäänks mun luo shyömään pizzaa ja nushimaan?”

Mutta ai että. Kesä ja kärpäset.

Tätä blogia on nyt muuten luettu tähän päivään mennessä lähes 51 000 kertaa. Kiitos.

Hyvää Ukon juhlaa kaikille, älkää kuseskelko veneistä järveen! 

VITTUMÄENDOKAAENÄÄIKINÄ.

Kolmen pävän festaroinnin jälkeen olisin todennäköisesti huutanut kyseistä mantraa tämän maanantain sen, minkä närästykseltäni ja ahdistukseltani olisin kyennyt. Sänkyni olisi hikilammikko ja parhaassa tapauksessa kehostakin voisi löytyä erinäisiä sinne kuulumattomia arpia ja auenneita silmäkulmia. Jossain olisi ehkä tietämättäni hedelmöittynyt munasolu.

Nyt minua ainoastaan hieman väsyttää.

Kolme päivää Provinssirockissa takana, ensimmäinen festarireissu ikinä selvin päin. 

Vettä hieman sataa ripotteli, kauan odottamani Bad Religionin keikka täytti odotukset ja sai ison miehen kyyneliin, kuten teki myös Phil Anselmo ja Down. Ruokailu oli tutun epäsäännöllistä ja etenkin epäterveellistä ja iso osa ajasta tuli pönötettyä Provinssin vippialueella juoden naurettavat määrät kahvia ja vettä.

Vaan olipa hauskaa!

Havahduin viikonlopun aikana useasti siihen, että ai että kun täällä on kivaa. Vaikka ikävä kyllä Provinssirockin yleisömäärä jäi tänä vuonna melko alhaiseksi, ainakin aiempiin vuosiin verrattuna, huomasin nauttivani festivaalitunnelmasta täysin siemauksin ja hymy huulilla. Ja mikä tärkeintä, huomasin sen nautinnon olevan aivan vastaavaa, kuin aina ennenkin, jolloin sitä tempoi kaksin käsin viinaa bäkkärillä. Koska siis niinhän festivaaleilla kuuluu tehdä. Nautin ystävien seurasta, nautin hyvästä musiikista, nautin muiden ihmisten silminnähden iloisesta kesätunnelmasta. Ei edes haitannut, että ympärillä olleista 15 000 ihmisestä 99 prosenttia oli kännissä.

Todistin oivalliset keikat maailman parhaan Bad Religionin lisäksi Downilta, Blurilta, Rytmihäiriöltä, J. Karjalaiselta, Turbonegrolta, Sólstafirilta, Glen Danzigilta, Children of Bodomilta, Von Hertzenin veljeksiltä, PMMP:ltä, Pää Kiiltä (Päältä kii?), Kvelertakilta, Popedalta, ja Witchcraftilta. Muiden muassa.

Siinä oli muuten enemmän nähtyjä keikkoja, kuin edelliskesän festarireissuilla yhteensä. Ennen ei ole ehtinyt, kun on pitänyt jahdata niitä Jägermeisterin promotyttöjä setelit kourassa. Nyt lähinnä mietin, että saakohan niiden perään kuolata, jos ei osta mitään. Voisikohan ne myydä myös esim. espresso-shotteja? 

En oikeastaan edes ajatellut juomattomuutta koko viikonlopun aikana. En huomannut, että jotain olennaista puuttuisi tästä festariolosta enkä kiinnitänyt asiaan enää mitään huomiota. Oli oikeastaan melkein liikuttavaa, että se oli lähinnä ystäväni, jotka asiasta huolivat.

”Eihän tee mieli juoda? Pärjääthän?”

”Mikä olo, miten jaksat?”

Ei tehnyt ja hyvin jaksoin!

Pakko myöntää, että lähtiessäni viikonloppuun mietin itsekin samoja kysymyksiä, mutta jotenkin ne vain unohtuivat siinä Törnävän melskeessä. Kertaakaan en kokenut kaipuuta edes siihen pieneen nousuhumalan tilaan, mikä ympärilläni vallitsi. Koska nyt viimeistään huomasin, kuinka se on mennyt osa elämääni ja minulla on ihan yhtä hauskaa ilmankin.

Ihan voin rehellisesti tänään taputtaa itseäni olkapäälle ja sanoa, että jumalaare sä olet Teemu päässyt pitkälle.

Ai että se tuntuu hyvältä huomata.

Olen kiltti ihminen. Huolestuttavan kiltti. Miellyttämisenhaluinen.

Ystävät hei, lopettakaa nauraminen, mulla on pointti!

Ongelmani, jota en sinänsä ole kokenut koskaan ongelmaksi, on sairaalloinen tarve välttää konfliktia. Oli kyse sitten ystävistä, perheestä, työstä tai sunnuntaikävelyistä, sysään mieluummin  orastavan suuttumukseni syrjään, kun annan sen tulla ulos, koska en halua loukata tai sanoa pahasti. Tai no, oikeastaan haluan, mutta en halua kuulla mitään takaisin, en halua että minulle suututaan. Ja jos joku minulle suuttuu, sen sijaan, että se herättäisi minussa leijonan sisälläni, koitan mieluummin hyssytellä asian unholaan.

En koskaan teininä, nuorena, suuttunut vanhemmilleni. Kunnioitin heitä liikaa korottaakseni ääntäni heille. Yksi parhaita oppeja äidiltäni, josta myös pidin ja pidän kiinni aina, oli että vanhemmilleen ja opettajille ei kiroilla. Se oli kunnioitusta. Vaikka suututti, en koskaan vanhemmilleni haistatellut vittuja ja paskoja. En edes kukkasia. Vaikka kiukutti, pidin sen piilossa. Kunnioituksesta.

Olin vaimoni ja lapseni äidin kanssa yhdessä yli 12 vuotta. Emme riidelleet kertaakaan. Siis emme yhtä ainutta kertaa. ”Me nyt vaan ei olla sellasia riitelijöitä.” Sen jälkeisessä suhteessa korotin ensimmäistä kertaa ääntäni vastakkaiselle sukupuolelle. Suhteessa, joka muutenkin oli kaoottinen ja jossa ei kunnioitettu mitään, räyhäsimme kuin pienet terrierit. Mutta jos itsentuntonsa menettänyt masennuspotilas riitelee sairaalloisen narsistin kanssa, se on kuin yhdellä kädellä koittaisi taputtaa. Se on hyödytöntä. Ja aina sain siipeeni, joten aloin siinäkin suhteessa mieluumin lakaista asioita maton alle, kuin kohtaamaan ne. Niinpä riidatkaan eivät koskaan ratkenneet, ne vain patoutuivat.

Töissä olen kohdannut ongelmat hyssyttelemällä tai vaikenemalla. Saatan karhuta laskua ensimmäistä kertaa vasta kuukausi eräpäivän mentyä, koska en halua, että sille, joka laskunsa on jättänyt maksamatta, tulee paha mieli.

Älytöntä, eikö?

No, jutun ongelmahan on siinä, että jokainen meistä, ihan yhtä lailla kuin rakkauttakin, on täynnä vihaa. Ihan oikeutettua vihaa. Raivoa. Suuttumusta. Joskus vituttaa niin, ettei veri kierrä ja se on ihan normaalia. Oli syy sitten muissa ihmisissä, työssä tai vaikka naapurin koirassa, joka paskoi pihaasi.

Suurin osa ihmisistä, normaaleista ihmisistä, päästää tulemaan saman tien. Suuttuu ja sitten leppyy. Mutta en minä.

Ja kas, siinä on yksi isoista ongelmista. Jos suuttuu ja antaa tulla, sitä sitten myös mukavasti leppyy. Jos taas suuttumustaan ei päästä valloilleen, ei pääse leppymäänkään. Niin sitä agressiota sitten kertyykin tuhansiin pienen pieniin aivojen sopukoihin, ja jossain vaiheessa ne sitten pahimmassa tapauksessa purkautuvat ja moninkertaisena.

Olen pohtinut terapeuttini kanssa paljon syitä juomiseeni. Ehkä teimme eilen läpimurron, ehkä emme. Mutta ajatuksia eilinen sessiomme herätti.

Nostimme pöydälle teorian, jossa yksi syy juomisiini ja siihen, miten niistä tuli niin kaoottisia ja lopulta myös vaarallisia, olisi se, että se oli minulle se ainoa tapa purkaa noita patoutuneita ja jonnekin piilotettuja agression tunteita. Patoutumia. Kun en koskaan niitä kohteilleenkaan purkanut. Koska siis kyllähän minua vitutti ja monikin asia, mutta päästin ne ulos ainoastaan vetämällä tolkuttomat kännit.

Uskon, että teoriassa on perää. Koska muistan edelleen hyvin, kuinka älyttömän hyvän tunteen esimerkiksi se paljonpuhuttu kivi ravinolan ikkunassa toi. Siis mikään ei ole tuntunut niin hyvältä koskaan, kuin se hetki, kun valtava ikkuna meni sirpaleiksi minun ansiostani. Olin nirvanassa.

No, nythän olemme siis seuraavan ongelman edessä. Jos aiemmin purin patoutumat, tukahdetut suuttumuksen tunteet ja sokeat raivot siihen viinanjuontiin, mites nyt sitten? Koska kuten sanoin, kaikkia meitä vituttaa, kaikki suuttuvat, kaikki raivoavat, jos ei nyt joka päivä, niin ainakin viikottain. Ja se on ihan luonnollista, normaalia. Luonnotonta on ollut ainoastaan minun tapani käsitellä niitä tunteita. 

Joten, nyt kun pääkoppa paranee koko ajan ja korkki on kiinni, pitää alkaa varmaan tarttumaan tämänkin härän sarviin. Opetella puolustautumaan, opetella suuttumaan, opetella käsittelemään.


Edit. Tekstiä on editoitu 13.6. illalla. Siitä on poistettu kouluampumisiin liittyneet asiattomat ja turhan provokatiiviset kohdat, jotka aiheuttivat joissain kanssaihmisissä reaktion, jota en hakenut takaa, vaikka kärkevästi tykkäänkin kirjoittaa.

Yksi ehdottomasti parhaista asioista soberismini myötä on ollut oman rytmini löytäminen.

Olen aina ollut jossain määrin aamuvirkku ja olen vihannut pitkään nukkumista. Yleensä, oli ilta paukkunut kuinka myöhään tai aikaiseen tahansa, heräilin siinä viimeistään yhdeksän aikaan vaikka päätä jomotti ja suussa maistui vinttikoiran uloste. Ja niinä aamuina, kun ei krapula pakottanut, olin yleensä ylhäällä siinä seitsemän aikaan. Jos joskus kävi sellainen vahinko, että nukkui jonnekin puoleenpäivään, tuli huono omatunto ja  tuntui kuin koko päivä olisi jo ohi ja hukkaan heitetty.

Myös töissä, kuten työpaikoilla yleensä, asettauduin päivän työtaakan eteen hiljakseen siinä kymmenen aikaan, kunhan ensin olin saanut vähintään sammiollisen kahvia ja askin tupakkaa. Ns. ranskalaisen aamiasen.

Jossain vaiheessa viinanjuonnin lopettamisen jälkeen aloin heräämään ihan naurettavan aikaisin. Välillä saatoin nauttia aamukahviani jo ennen aamuviittä ihmetellen, että miten tässä nyt näin kävi. Järkeilin sen niin, että koska minussa virtaa huomattavasti enemmän energiaa kuin aiemmin, tarvitsen myös vähemmän unta. 

Aluksi taistelin vastaan. Koska siis eihän nyt kukaan normaali ihminen ole hereillä viideltä! Ei ainakaan, jos kotona ei ole pientä lasta tai ei ole töissä vaikkapa aamuradiossa. Minä muuten sitäkin tein taannoin useamman vuoden. Silloin vitutti. Ja väsytti. Koko ajan.

Nyt olo oli kuin mummolla. Tässä minä kukun, aurinko ei ole edes lähellä nousemista ja kappas, tuossa menee Hesarinjakaja.

Pikkuhiljaa kuitenkin totuttuani tilanteeseen ja hyväksyttyäni sen, aloin hyödyntää sitä. Saatoin esimerkiksi lähteä lenkille talviseen Helsinkiin aamukuudelta. Näin talvella aika monta kaunistakin kauniimpaa auringonnousua Kaivopuistossa ja kävelin jäillä yksin ilman että missään näkyi ristin sielua. Aamut alkoivat olla minulle pienimuotoisia retriittejä, sellaisia omaa elämästä nauttimisen aikaa, jolloin  saa olla ihan rauhassa itsensä kanssa ja hiljentyä. Ajatus juoksi kirkkaana.

Huomasin myös pian, että oikeasti olen tehokkaimmillani tuohon aikaan. Niinpä yhtenä aamuna avasin meilin klo 5.30 ja ryhdyin töihin. Paras idea ikinä! Työtehoni on sittemmin  nimittäin vähintään kaksinkertaistuntut.

Nykyään herään viimeistään kuudelta joka aamu, siis myös viikonloppuisin, ja rakastan sitä! Olen yleensä purkanut meilit siinä seitsemään mennessä ja työpäivän kokonaan pulkkaan yhdentoista aikaan. Siis samaan aikaan kuin aiemmin aloin ensimmäisiä sähköposteja lukemaan. Sen lisäksi, että aamulla näppäimistö sauhuaa minulla paljon paremmin ja ajatus liikkuu, ei minua myöskään haittaa, että jokainen iltapäiväni on tyhjää täynnä ja olen vapaa tekemään mitä haluan. Joskus se on lisää töitä, viime viikolla se oli uimarannalla makoilua.

Yli puoleen vuoteen en ole kertaakaan kokenut sitä hetkeä, kun istuu näyttöpäätteen ääressä, jumittaa, ei saa mitään aikaan, klikkaa Facebookissa refresh-nappia ja kiroilee, koska hommia pitäisi tehdä. Tiedättekö? Se sellainen totaalinen kooma, kun ei saa enää mitään aikaan ja ahdistaa, koska tietää, että pitäisi. Kaikilla se tulee jossain vaiheessa päivää.

Paljonkohan työnantajilla menee rahaa ns. nollatunteihin, jolloin työntekijä ei saa mitään aikaan, tätä ahdistaa mutta tämä istuu silti työpaikallaan, koska ei uskalla tai voi kotiinkaan lähteä? Aika paljon. Ja se on aika paljon hukkaan heitettyä rahaa. Tai pikemminkin, hukkaan heitettyä voimavaraa.

Toivoisin, että jokainen saisi tehdä, kuten minä. Löytää oman rytminsä ja tehdä työnsä sen puitteissa, oli se sitten iltakymmeneltä tai aamuviideltä. Koska ainakin minun kohdallani se on aiheuttanut sen, että olen yleensä paljon tyytyväisempi päivääni ja työni tuloksiin. Nykypäivänä, kun pitää puhua tuottavuudesta ja tehokkuudesta, voin vain sanoa, että omalla kohdallani molemmat ovat kasvaneet potenssiin kymmenen, koska saan tehdä ne silloin kun haluan. Eli viideltä aamulla.

Eli vinkvink vaan kaikki Tulosta ja Tehoa tavoittelevat bigbisnekset. Jengi on parhaimmillaan silloin, kun ne haluaa olla.

Luultavasti ainoa, joka tästä löytämästäni omasta rytmistäni kärsii, on poikani. Poikaraukka kun haluaisi aamulla nukkua ja ihan tyhmä isä on viimeistään seitsemältä sängyn vieressä huutamassa, että ”ON AAMU! LEIKKIMÄÄN!”

”Gradually, then suddenly, that’s how depression hits.

You wake  up one morning afraid that you’re going to live”

Kyseinen teksti on irroitettu vuonna 1994 julkaistusta Elizabeth Wurtzelin omaelämänkertateos Prozac Nationista ja siitä myöhemmin tehdystä elokuvasta. Myös ruotsalainen ystäväni on käyttänyt samaista tekstinpätkää Shining-yhtyeensä biisissä Längtar bort från mitt hjärtä.

Katselin tekstiä eilen pitkään. Olen tatuoinut sen käsivarteeni joitain vuosia sitten, silloin kun masennukseni oli pahimmillaan. Se on ollut mukanani muistuttamassa kaikesta mitä on tapahtunut.

Vaikea masennukseni todettiin virallisesti huhtikuussa 2010. Siihen asti olin saanut sinniteltyä ja hyssyteltyä tilannettani niin itselleni, kuin muillekin. Selittelin itselleni, että sikiöasennossa lattialla makaaminen pimeässä on vain vähän pahempaa krapulaa ja kaikki fyysiset oireet hengenahdistuksesta oksentamiseen ovat vain, no, sitä normaalia krapulaa. Kun aloin heräämään ajatukseen, jotain on nyt tehtävä, alkoi pelottaa. Pelkäsin, että minua ei uskota. Tai ainkain vähätellään. Enkä sitäpaitsi tiennyt mihin pitäisi soittaa, olin varma, että lääkärissä nauretaan. Koska lääkäriinhän mennään, jos on jalka poikki. Tai jos haluaa saikkua töistä.

Lopulta soitin ystävälleni, joka on lääkäri. Hän oli myös ensimmäinen ihminen, jolle sanoin ääneen, että pelkään, että minua nyt vähän masentaa. Edelleen kuitenkin vähätellen tilannetta. Koska ei masennus mikään sairaus ole. Se on vain fiilis, eikö?

Ystäväni ohjeilla muutamien erinäisten säätämisten jälkeen päädyin ensin terveyskeskuslääkärille, joka oli sitä mieltä, että olotilani johtuu horoskoopeista. Siis ihan oikeasti. Siellä Viiskulmassa se seposteli ummet ja lammet jostain Merkuriuksen asennoista ja siitä, kuinka eroni ex-vaimosta johtui siitä että mina olen härkä ja se oli joku jousimies. Tai vaaka. Tai joku.

Lopulta muutamien suositusten kautta löysin lääkärin, joka vastaanotollaan kertoi minulle tutkimusten jälkeen, että olen vaikeasti masentunut. Ja että vaikea masennus on vakava sairaus, mutta hoidettavissa. Ja että hän on halukas alkaa hommiin hoidon käynnistämiseksi, jos itse olen siihen valmis. Olin.

Olin myös huojentunut. Vihdoin joku osasi kertoa, että olen sairas. Samalla kun se oli vähän sokki, etenkin muille ja esimerkiksi perheelleni, itselleni se oli helpotus. Vihdoin joku sanoi sen ääneen. Joku osoitti sormella virtahepoa olohuoneessa. Helpotus oli myös suuri, koska nyt pääsin aloittamaan hoidon. Vaikka tiesin, että matka edessä on ptkä, ajattelin, että ehkä joku päivä olen taas terve.

Hoito käsitti terapiaa ja lääkitykstä. Sain isäni kanssa sovittua, että hän kustantaa terapiani, koska minulla ei olisi ollut varaa. “Terveydelle ei ole hintaa”, hän sanoi. Tulen olemaan tästä ikuisesti kiitollinen, kuten tulee olemaan myös esimerkiksi pieni poikani. Poika, joka oli tuolloin 2,5-vuotias ja onneksi autuaan tietämätön, mitten syvässä vedessä isänsä kynti.

SSRI-lääkitys aloitettiin heti ja melko vahvalla annostuksella. Aluksi se väsytti, pää sanoi vähän väliä PING ja olot oli outoja. Sivuoireina mm. koko yläruumiini vapisi ja purin koko ajan hampaitani yhteen. Ei seissyt kunnolla.

Pikkuhiljaa kuitenkin olo tasaantui ja yhdessä terapian kanssa hoito tuntui hyvältä. Samalla kun lääkitys leikkasi pahimmat olot pois ja jätti esimerkiksi aina vain pahemmiksi yltyneet paniikkikohtaukset unholaan, terapiassa päästiin käsiksi niin syihin joka kaiken aiheutti. Tuntui, että vihdoin jotain tapahtuu, olo koheni parempaan suuntaan, välillä toki ottaen takapakkia, välillä taas harppauksia. Pääasia että asioita tapahtui.

Nyt, 3,5 vuotta myöhemmin, käyn edelleen terapiassa vähintään joka toinen viikko. Ja aion jatkaa siellä käymistä varmaan lopun ikääni, siinä määrin huomaan sen toimivan ja auttavan. Masennukseni alkaa olla taitettu ainakin toistaiseksi, joskin se on sairautena siitä ilkeä, että sen uusiutuminen on hyvin yleistä. “Gradually, then suddenly”.

Yksi konkreettinen askel kuitenkin otettiin tässä päässä eilen. Päätimme yhdessä terapeuttini kanssa, että on aika luopua lääkityksestä. Tänään aamulla aloitin lääkityksen alasajon, joka pitää siis tehdä vaiheittain, ettei kupoli sano poks.

Tänään olen virallisesti voittanut masennuksen.

Kuuntelin Shiningin Längtar bort från mitt hjärtan aamulla. Samalla, kun ystäväni Niklas vaikeroi biisissä, että “Blotta mig dina drömmar och jag skall rasera dem”, ulkona paistoi aurinko.

En ole masentunut. En enää.

Jos joku kiinnostui, tässä linkki Shiningin kirjoituksessa mainittuun Halmstad –levyltä löytyvään biisiin:

http://www.youtube.com/watch?v=U48VHQQDP8o

”Teemun päivä aloittaa kesän”

– Vanha suomalainen sananlasku.

Tai no, ei oikeasti ole. Mutta voisi olla. PITÄISI olla. Koska Teemun päivä on kesäkuun ensimmäinen ja ainakin tänä vuonna kesä tuli lauantaina.

Kello on kuusi aamulla, makaan mökin pihassa kahvikuppi ja savuke kädessä kirjoittelemassa tätä. Pieni poika nukkuu vielä tuolla yläkerrassa, missä on parvekkeen ovi auki, koska on niin lämmin. Kesä. Kesäkesäkesäkesäkesä.

Olen odottanut kesää hartaasti. Sekä innolla että pienellä jännityksellä. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kesäni selvin päin sitten vuoden 1992. Tai no, join minä silloinkin enoni häissä kaljaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun sitä maistoin. Siitä lähtien kesät ovat olleet aina enemmän tai vähemmän sellaista juopotteluhommaa. Tai ainakin niiden kohokohdat ovat olleet. On festarit, on juhannukset, on puistokaljat. On kavereiden häitä, polttareita, lomaa ja aurinkoisia arki-iltoja, jolloin voi jymähtää vähän puistoon ja terassille. Nukkua sitten vain aamulla vähän pidempään.

Olen aina ajatellut, että elämäni kesä oli kesä 1994. Olin silloin 15-vuotias ja sinä kesänä opin paljon. Tutustuin rippikoulussa uuteen kaveripiiriin, johon halusin kuulua enemmän kuin mitään. Notkuimme Koffin puiston yläpoolilla, skeittasimme, polttelimme pilveä, ja kuuntelimme Bad Religionia ja NOFX:ia. Välillä hyppäsmme raitiovaunuun, jonka töhrimme lattiasta kattoon, ajelimme kaivopuistoon, missä Kaivohuoneen takaovelta oli helppo varastaa 30:n litran hanaoluttonkkia. Niitä sitten roudailtiin lätkäkasseissa takaisin Koffariin, missä kaikilla oli omat mukit ja muovikipot odottamassa, kun rikoimme pihdeillä oluttynnyrin sinetin ja nautimme litratolkulla hiilihapotonta, lämmintä, mutta ilmaista ja syntistä kaljaa.

Valtasimme Koffin purkutuomion saaneen tehdasrakennuksen, minne rakensimme kerhotilan. Siellä skeitattiin, pelattiin koripalloa, maalattiin graffiteja ja ryypättiin. Välillä pakoilimme poliisia ja vartiomiehiä vanhan tehtaan käytävillä. Sen paikalla on nyt S-Market.

Se oli sellainen nuoruuden kesä, jolloin tutustuin itseeni ja opin sosiaalisia taitoja enemmän kuin siihen mennessä yhteensä. Sinä kesänä myös rakastuin ensimmäisen kerran. Jos nyt siis pussailu ja käsikopelo humalaisessa yössä Koffarissa on rakastumista. Siltä se kuitenkin silloin tuntui.

Kesä 1994 oli minun elämäni kesä. Siitä alkoi seuraava vaihe elämässä, jota voisi kutsua aikuistumiseksi. Se kesti 19 vuotta.

Tänä kesänä suunnitelmiin kuuluu paljon asioita poikani kanssa. Aiomme mennä Lappiin, aiomme mennä telttailemaan. Aiomme matkailla autolla Suomen suvessa ja mennä ruotsinlaivalle. Sen lisäksi luvassa on tuttuun tapaan festareita, ehkä muutama oma reissu sekä ihan vain rauhaisaa lomailua mökillä ja aurinkoisessa Helsingissä. Katselin työkalenteriani ja vedin ison ruksin koko heinäkuun päälle. Minä olen lomalla. Because I can.

Ehkäpä tästä tulee taas sellainen kesä, joka muuttaa paljon? Sellainen, jota muistelen 19 vuoden päästä sinä ensimmäisenä kesänä selvin päin, sinä kesänä, jolloin opin enemmän, kuin aiempina kesinä yhteensä.

Mutta jottei liian kauas omista juuristaan erkanisi, ostin kuitenkin täksi kesäksi skeitin ja olen myös menossa elokuussa Saksaan katsomaan Bad Religionin ja NOFX:n yhteiskeikkaa.

Kaivohuoneen oluttynnyrit jätän kuitenkin vastedes rauhaan.

Kesä 2013, elämäni toinen kesä.