Sinne meni Ukon juhlinnat.
Sipoon metsässä oli aurinkoista ja helteistä.
Tein sanaristikoita,
lueskelin, puuhastelin poikani kanssa ja söin. Söinsöinsöinsöinsöin. Luulen,
että minulla on makuuhaavoja mökkini pihan aurinkotuolista.
Makuuasento teki hyvää.
Sillä joka kerta kun nousin ylös, alkoi vippaamaan päästä. Huimausta, hikoilua
ja omituisia sähköiskuja jossain korvien välissä. Sama jatkuu edelleen.
Huomaan, että leukaperäni ovat jännittyneet koko ajan, välillä tulee
sydämentykytyksiä ja ahdistuskohtauksia. Aivot sanovat ping!
Ihan kuin olisi kännissä.
Ei sentään. Lääkitystäni
vain ajetaan alas. Olen nyt minimiannoksen puolikkaassa joka toinen päivä ja se
tuntuu. Etenkin fyysisesti. Jos jossain vaiheessa SSRI-annostukseni oli se
maksimi 60 milligrammaa päivässä, nyt syön viittä milligrammaa joka toinen
päivä. Ensi viikon keskiviikkona pitäisi syödä viimeinen pillerin puolikas ja
sitten sinnitellä ilman.
Vaikkakin olen enemmän kuin
onnellinen, että pääsen lääkityksestä eroon ja jatkamaan elämääni siltä(kin)
osin kirkkain mielin, on tällä hetkellä olo aika omituinen. Jopa ahdistava.
Tässä kun fyysiset vieroitusoireet pahenevat joka päivä, sitä vasta tajuaa, miten riippuvaiseksi
sitä on tullut johonkin aineeseen. Se on aika pelottavaa. Että keho ja etenkin
pääkoppa reagoi näin kovasti vastaan kun joku tietty aines kehossa vähenee.
Voin vain kuvitella millaista on yrittää vierottaa itsensä esimerkiksi
huumeista. Viinan kanssa kun minulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia
fyysisesti. Siis siitä luopumisessa.
Tämän hikoilun ja näiden
päänsisäisten sähköiskujen keskellä en ole ehtinyt ajattelemaan ollenkaan, että
mitä tämä kaikki tekee henkisellä puolella. Eli juuri sillä osastolla, jonka
takia lääkityksen alun perin aloitinkin nelisen vuotta sitten. Kyseessähän on
kuitenkin vahva masennuslääke.
Kun fyysiset oireet jossain
vaiheessa poistuvat, jäljelle jää vain minä.
SSRI-lääkkeet, eli
kotimaisittan selektiivisen serotoniinin takaisinoton estäjät, lisäävät siis välittäjäaine
serotoniinin pitoisuuksia aivoissa ja keskushermostossa. Tämä aiheuttaa sen,
että tunnetilat tasoittuvat hallittavimmaksi. Olo on tasainen, masennuspotilas
ei niin herkästi koe äärimmäisiä tunteita. Samalla siis, kun lääkitys leikkaa
pois ne pahimmat alhot olotiloissa, ahdistuksen ja paniikkikohtaukset, leikkaa
se myös yläpäästä suurimmat hurmostilat.
Ja nyt siis pitäisi alkaa
elämään näiden kaikkien tilojen ja tunteiden kanssa. Hurmostiloja vastaanhan
minulla ei ole mitään, mutta hieman silti jännittää, että millaisia fiiliksiä
tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Uskon kyllä vakaasti, että koska kupolini
on paremmassa kunnossa kuin aikoihin, pystyn ne kaikki kohtaamaan. Mutta jännää
tulee. Ehkä jopa vähän pelottaa.
En ole esimerkiksi itkenyt
moneen vuoteen. Vaikka voisi kuvitella, että kaiken paskakylvyn keskellä
muutama kyynel olisi edes hieman auttanut. Mutta kun ei ole tullut. Ei lähde.
Toisaalta, ennen lääkityksen aloittamista itkin niin kaoottisesti pitkän aikaa,
että ehkä kiintiöni on vain täynnä.
Yksi SSRI:n yleisimpiä
vaikutuksia on seksuaalisen kiihottumisen ja ylipäänsä panohommien
ajattelemisen vähentyminen tai jopa loppuminen kokonaan. Tämä ei onneksi
itselleni iskenyt pahimpana mahdollisena, mutta mistäs sen tietää. Ehkä minä
kohta menen tuolla pitkin kyliä tissinkiilto silmissä hallitsemattoman erektion
kanssa, joka sekin on kuulemma yksi lääkityksen lopettamisen yleisiä
sivuoireita. Kannattaa ehkä ihan varmuuden vuoksi lukita ne tyttäret kotiin.
Pyydän anteeksi jo etukäteen.
Tässä olen kohta vuoden
puhunut siitä, kuinka olen tutustunut itseeni uudelleen suljettuani korkin
viime syyskuussa. Nyt siinäkin käynnistyy ihan uusi vaihe kun pitää taas ottaa
selvää ja muistella, että minkäslainen kaveri siellä pääkopassa oli ennen
raskasta lääkitystä. Ja viinaa. Ja eroja. Ja masennusta.
Uskoisin, että yhdistettynä
kaikkeen viimeaikoina kokemaani, ihan hyvä.
Ja sillä on varmaan koko
ajan tolkuton boneri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti