”Gradually, then
suddenly, that’s how depression hits.
You wake up one morning afraid that you’re going
to live”
Kyseinen teksti on
irroitettu vuonna 1994 julkaistusta Elizabeth Wurtzelin
omaelämänkertateos Prozac Nationista ja siitä
myöhemmin tehdystä elokuvasta. Myös ruotsalainen ystäväni on käyttänyt samaista
tekstinpätkää Shining-yhtyeensä biisissä Längtar bort från mitt hjärtä.
Katselin tekstiä eilen pitkään. Olen tatuoinut sen
käsivarteeni joitain vuosia sitten, silloin kun masennukseni oli pahimmillaan.
Se on ollut mukanani muistuttamassa kaikesta mitä on tapahtunut.
Vaikea masennukseni todettiin virallisesti huhtikuussa
2010. Siihen asti olin saanut sinniteltyä ja hyssyteltyä tilannettani niin
itselleni, kuin muillekin. Selittelin itselleni, että sikiöasennossa lattialla
makaaminen pimeässä on vain vähän pahempaa krapulaa ja kaikki fyysiset oireet
hengenahdistuksesta oksentamiseen ovat vain, no, sitä normaalia krapulaa. Kun
aloin heräämään ajatukseen, jotain on nyt tehtävä, alkoi pelottaa. Pelkäsin,
että minua ei uskota. Tai ainkain vähätellään. Enkä sitäpaitsi tiennyt mihin
pitäisi soittaa, olin varma, että lääkärissä nauretaan. Koska lääkäriinhän
mennään, jos on jalka poikki. Tai jos haluaa saikkua töistä.
Lopulta soitin ystävälleni, joka on lääkäri. Hän oli
myös ensimmäinen ihminen, jolle sanoin ääneen, että pelkään, että minua nyt
vähän masentaa. Edelleen kuitenkin vähätellen tilannetta. Koska ei masennus
mikään sairaus ole. Se on vain fiilis, eikö?
Ystäväni ohjeilla muutamien erinäisten säätämisten
jälkeen päädyin ensin terveyskeskuslääkärille, joka oli sitä mieltä, että
olotilani johtuu horoskoopeista. Siis ihan oikeasti. Siellä Viiskulmassa se
seposteli ummet ja lammet jostain Merkuriuksen asennoista ja siitä, kuinka
eroni ex-vaimosta johtui siitä että mina olen härkä ja se oli joku jousimies.
Tai vaaka. Tai joku.
Lopulta muutamien suositusten kautta löysin lääkärin,
joka vastaanotollaan kertoi minulle tutkimusten jälkeen, että olen
vaikeasti masentunut. Ja että vaikea masennus on vakava sairaus, mutta
hoidettavissa. Ja että hän on halukas alkaa hommiin hoidon käynnistämiseksi,
jos itse olen siihen valmis. Olin.
Olin myös huojentunut. Vihdoin joku osasi kertoa, että
olen sairas. Samalla kun se oli vähän sokki, etenkin muille ja esimerkiksi
perheelleni, itselleni se oli helpotus. Vihdoin joku sanoi sen ääneen. Joku
osoitti sormella virtahepoa olohuoneessa. Helpotus oli myös suuri, koska nyt
pääsin aloittamaan hoidon. Vaikka tiesin, että matka edessä on ptkä, ajattelin,
että ehkä joku päivä olen taas terve.
Hoito käsitti terapiaa ja lääkitykstä. Sain isäni
kanssa sovittua, että hän kustantaa terapiani, koska minulla ei olisi ollut
varaa. “Terveydelle ei ole hintaa”, hän sanoi. Tulen olemaan tästä ikuisesti
kiitollinen, kuten tulee olemaan myös esimerkiksi pieni poikani. Poika, joka
oli tuolloin 2,5-vuotias ja onneksi autuaan tietämätön, mitten syvässä vedessä
isänsä kynti.
SSRI-lääkitys aloitettiin heti ja melko vahvalla
annostuksella. Aluksi se väsytti, pää sanoi vähän väliä PING ja olot oli
outoja. Sivuoireina mm. koko yläruumiini vapisi ja purin koko ajan hampaitani
yhteen. Ei seissyt kunnolla.
Pikkuhiljaa kuitenkin olo tasaantui ja yhdessä
terapian kanssa hoito tuntui hyvältä. Samalla kun lääkitys leikkasi pahimmat
olot pois ja jätti esimerkiksi aina vain pahemmiksi yltyneet paniikkikohtaukset
unholaan, terapiassa päästiin käsiksi niin syihin joka kaiken aiheutti. Tuntui,
että vihdoin jotain tapahtuu, olo koheni parempaan suuntaan, välillä toki
ottaen takapakkia, välillä taas harppauksia. Pääasia että asioita tapahtui.
Nyt, 3,5 vuotta myöhemmin, käyn edelleen terapiassa
vähintään joka toinen viikko. Ja aion jatkaa siellä käymistä varmaan lopun
ikääni, siinä määrin huomaan sen toimivan ja auttavan. Masennukseni alkaa olla
taitettu ainakin toistaiseksi, joskin se on sairautena siitä ilkeä, että sen
uusiutuminen on hyvin yleistä. “Gradually, then suddenly”.
Yksi konkreettinen askel kuitenkin otettiin tässä
päässä eilen. Päätimme yhdessä terapeuttini kanssa, että on aika luopua
lääkityksestä. Tänään aamulla aloitin lääkityksen alasajon, joka pitää siis
tehdä vaiheittain, ettei kupoli sano poks.
Tänään olen virallisesti voittanut masennuksen.
Kuuntelin Shiningin Längtar bort från mitt hjärtan
aamulla. Samalla, kun ystäväni Niklas vaikeroi biisissä, että “Blotta mig dina drömmar och jag skall rasera dem”,
ulkona paistoi aurinko.
En ole masentunut. En enää.
Jos joku kiinnostui, tässä
linkki Shiningin kirjoituksessa mainittuun Halmstad –levyltä löytyvään biisiin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti