Soberismia

Yksi ehdottomasti parhaista asioista soberismini myötä on ollut oman rytmini löytäminen.

Olen aina ollut jossain määrin aamuvirkku ja olen vihannut pitkään nukkumista. Yleensä, oli ilta paukkunut kuinka myöhään tai aikaiseen tahansa, heräilin siinä viimeistään yhdeksän aikaan vaikka päätä jomotti ja suussa maistui vinttikoiran uloste. Ja niinä aamuina, kun ei krapula pakottanut, olin yleensä ylhäällä siinä seitsemän aikaan. Jos joskus kävi sellainen vahinko, että nukkui jonnekin puoleenpäivään, tuli huono omatunto ja  tuntui kuin koko päivä olisi jo ohi ja hukkaan heitetty.

Myös töissä, kuten työpaikoilla yleensä, asettauduin päivän työtaakan eteen hiljakseen siinä kymmenen aikaan, kunhan ensin olin saanut vähintään sammiollisen kahvia ja askin tupakkaa. Ns. ranskalaisen aamiasen.

Jossain vaiheessa viinanjuonnin lopettamisen jälkeen aloin heräämään ihan naurettavan aikaisin. Välillä saatoin nauttia aamukahviani jo ennen aamuviittä ihmetellen, että miten tässä nyt näin kävi. Järkeilin sen niin, että koska minussa virtaa huomattavasti enemmän energiaa kuin aiemmin, tarvitsen myös vähemmän unta. 

Aluksi taistelin vastaan. Koska siis eihän nyt kukaan normaali ihminen ole hereillä viideltä! Ei ainakaan, jos kotona ei ole pientä lasta tai ei ole töissä vaikkapa aamuradiossa. Minä muuten sitäkin tein taannoin useamman vuoden. Silloin vitutti. Ja väsytti. Koko ajan.

Nyt olo oli kuin mummolla. Tässä minä kukun, aurinko ei ole edes lähellä nousemista ja kappas, tuossa menee Hesarinjakaja.

Pikkuhiljaa kuitenkin totuttuani tilanteeseen ja hyväksyttyäni sen, aloin hyödyntää sitä. Saatoin esimerkiksi lähteä lenkille talviseen Helsinkiin aamukuudelta. Näin talvella aika monta kaunistakin kauniimpaa auringonnousua Kaivopuistossa ja kävelin jäillä yksin ilman että missään näkyi ristin sielua. Aamut alkoivat olla minulle pienimuotoisia retriittejä, sellaisia omaa elämästä nauttimisen aikaa, jolloin  saa olla ihan rauhassa itsensä kanssa ja hiljentyä. Ajatus juoksi kirkkaana.

Huomasin myös pian, että oikeasti olen tehokkaimmillani tuohon aikaan. Niinpä yhtenä aamuna avasin meilin klo 5.30 ja ryhdyin töihin. Paras idea ikinä! Työtehoni on sittemmin  nimittäin vähintään kaksinkertaistuntut.

Nykyään herään viimeistään kuudelta joka aamu, siis myös viikonloppuisin, ja rakastan sitä! Olen yleensä purkanut meilit siinä seitsemään mennessä ja työpäivän kokonaan pulkkaan yhdentoista aikaan. Siis samaan aikaan kuin aiemmin aloin ensimmäisiä sähköposteja lukemaan. Sen lisäksi, että aamulla näppäimistö sauhuaa minulla paljon paremmin ja ajatus liikkuu, ei minua myöskään haittaa, että jokainen iltapäiväni on tyhjää täynnä ja olen vapaa tekemään mitä haluan. Joskus se on lisää töitä, viime viikolla se oli uimarannalla makoilua.

Yli puoleen vuoteen en ole kertaakaan kokenut sitä hetkeä, kun istuu näyttöpäätteen ääressä, jumittaa, ei saa mitään aikaan, klikkaa Facebookissa refresh-nappia ja kiroilee, koska hommia pitäisi tehdä. Tiedättekö? Se sellainen totaalinen kooma, kun ei saa enää mitään aikaan ja ahdistaa, koska tietää, että pitäisi. Kaikilla se tulee jossain vaiheessa päivää.

Paljonkohan työnantajilla menee rahaa ns. nollatunteihin, jolloin työntekijä ei saa mitään aikaan, tätä ahdistaa mutta tämä istuu silti työpaikallaan, koska ei uskalla tai voi kotiinkaan lähteä? Aika paljon. Ja se on aika paljon hukkaan heitettyä rahaa. Tai pikemminkin, hukkaan heitettyä voimavaraa.

Toivoisin, että jokainen saisi tehdä, kuten minä. Löytää oman rytminsä ja tehdä työnsä sen puitteissa, oli se sitten iltakymmeneltä tai aamuviideltä. Koska ainakin minun kohdallani se on aiheuttanut sen, että olen yleensä paljon tyytyväisempi päivääni ja työni tuloksiin. Nykypäivänä, kun pitää puhua tuottavuudesta ja tehokkuudesta, voin vain sanoa, että omalla kohdallani molemmat ovat kasvaneet potenssiin kymmenen, koska saan tehdä ne silloin kun haluan. Eli viideltä aamulla.

Eli vinkvink vaan kaikki Tulosta ja Tehoa tavoittelevat bigbisnekset. Jengi on parhaimmillaan silloin, kun ne haluaa olla.

Luultavasti ainoa, joka tästä löytämästäni omasta rytmistäni kärsii, on poikani. Poikaraukka kun haluaisi aamulla nukkua ja ihan tyhmä isä on viimeistään seitsemältä sängyn vieressä huutamassa, että ”ON AAMU! LEIKKIMÄÄN!”