Soberismia

Olen viime aikoina alkanut toistaa useammin sanapartta ”ihan sama”.

En välinpitämättömässä merkityksessään, vaan enemmänkin positiivisella kaiulla. Sellaisena itsetunnon omaavan ja itsestään tietoisen aikuisen elämänohjeena.

Olen aiemmin, varsinkin omina epävarmuuden ja masennuksen sävyttäminä aikoinani ajatellut liikaa, mitä esimerkiksi muut minusta ajattelevat. Kun edellisen suhteeni jäljiltä itsetuntoni oli löydettävissä lähinnä katuojasta ja kello kolme baaritiskiltä, olin liian peloissani tekemään niin kuin itse halusin. Tein niin kuin oletin että pitäisi tai mitä muut halusivat. Nyt, kun alkaa löytyä taas mies täältä sisältä, olen alkanut karistaa moisia aatoksia toteamalla yhä vain useammin, että ihan sama. Ihan sama, mitä minusta ajatellaan. Ihan sama miltä näytän. Jos minä siitä nautin, ihan sama.

Alan huomaamaan, miten paljon epävarma ajattelu rajoitti tekemisiäni, ajatuksiani, elämääni. Ja kuinka paljon oli asioita, joita olisin aina ehkä halunnut tehdä, mutten uskaltanut. En siksi, että minua jännittäisi, vaan siksi, että ajattelin liikaa mitä muut siitä ajattelevat. Älytöntä. Ymmärtääkseni näin toimii itseään ja paikkaansa etsivät teini-ikäiset, ei aikuiset miehet?

Jotenkin elin niin, että en voi tehdä mitään, mikä esimerkiksi tekisi minusta hölmön. Joskus omassa kuplassani mietin, ettei minun asemassani oleva ihminen voi käyttäytyä tietyllä tavalla, koska esimerkiksi isyys, työelämä ja arvostus.

HAaahahahHAHahahahahahahahahahahaha.

Samalla kun ajattelin tähän malliin, en kuitenkaan nähnyt esimerkiksi mitään hölmöä siinä, jos dokasi itsensä ääliöksi ja sekoili puolialastomana menemään jotain Kallion katuja. Koska eihän se ollut hölmöä, se oli niinku tosi hassu känniläppä. Mielestäni ei ollut hölmöä heitellä kiviä ikkunoihin ja herätä putkasta, koska sehän oli niinku vaan känniurpoilua.

Kuinkahan moni on pitänyt minua täysin idioottina juuri silloin?

Niin. Kännissä sitä uskalsi antaa palaa. Ei ollut niin väliä, jos oli vähän urpo ja jos karaoke-baarissa lauloi päin seiniä. Tai esimerkiksi nousi alasti, pelkkä stetsoni päässään, Turun Klubin lavalle yleisön eteen laulamaan Panteraa. Se oli ihan ookoo, koska oli vähän kännissä ja niinku tosi hauska.

Nyt, selvin päin , olen alkanut huomamaan, kuinka epävärma sitä itsestään olikaan. Kuinka vasta tolkuttoman viiinarallin päätteeksi sitä uskalsi yrittää olla jotain, samalla kun muina päivinä ja iltoina sitä oli tolkuttoman hillitty ja pelokas. Ainoastaan kännissä uskalsi sanoa, että ”ihan sama”.

Pari viikkoa sitten olin karaokessa ensimmäistä kertaa selvin päin. Lauloin Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luon ja Sugarhill Gangin Rapper’s Delightin. Ihan sama kuinka hyvin tai huonosti ne menivät, minulla oli järjettömän hauskaa. Lauantaina ystäväni syntymäpäivillä intouduin tanssimaan ja laulamaan Bon Jovin tahtiin melko kovaa. Ihan sama miltä se näytti, minulla oli hauskaa.

Jo kauan haaveeni on ollut kokeilla stand-up komiikkaa. Siis nousta itse lavalle. En ole kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään, koska aina kuitenkin olen ajatellut, etten minä sellaista voi tehdä. Sehän olisi kauhean noloa, jos en olisikaan hauska. Ja että ihmiset ei nauraisi. Ajatus on silti tykyttänyt takaraivossa, koska samalla olen kuitenkin ajatellut, että minulla olisi sanottavaa. Ja juttuja kerrottavana. Jos vain uskaltaisin.

Viime viikolla ilmoittauduin stand-up kurssille, jonka lopputyönä on keikka yleisön edessä. Ja aion sen keikan vetää.

Koska mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Se että ihmiset ei naura, olen huono ja yleisö pitää minua hölmönä?

Ihan sama.