Soberismia

”Minä en ole mikään helppo nakki.”

Mantra, jota terapeuttini kehotti, jos nyt ei alati toistamaan, niin ainakin miettimään. Tätä edelsi ystävällinen toteamus, kuinka olen ihan järkevä ja hyvä ihminen, jolla on oikeastaan vain yksi ongelma; naiset.

Kiva.

Oli aika, jolloin olisin voinut rakastua jokaiseen vastaantulijaan ja heittäytyä suinpäin suhteeseen, vaikka tiesin, ettei siinä ole järkeä. Ja niin kertaalleen  teinkin, melko verisin seurauksin. Sitten koitti aika, jolloin olisin voinut panna lähinnä kaikkea, mikä liikkuu kahdella jalalla ja millä on tissit.

Kun on masentunut, on helppo etsiä lohtua ja fyysistä lämpöä sieltä, mistä sitä saa ja kuvitella se ihastumiseksi. Kun oli tarpeeksi viinaa koneistossa, paha olla ja kotona odotti yksinäinen sänky, oli helppoa hakea itsetunnolle hivelyä jostain, kenestä vain, jos sellaista joku tarjosi. Siinä sitten viimeistään kolmannen alkavan tunnin känninylkyttämisen aikaan, kun kehtasi vihdoin tunnustaa olevansa sen verta jurrissa, ettei tänään kyllä kuti lennä, olikin sitten kiva käydä jonkun viereen nukkumaan.

Huh. Kuulostaapa romanttiselta. Ja säälittävältä.

Nyt kun mietin tuota tyyppiä, joka oli vielä kaiken lisäksi 15 kiloa painavampi hikoileva sika, joka kuorsasi kuin parinkymmenen metsurin tukkikämppä, minua lähinnä naurattaa. Kyllä siinä on kuulkaa romantiikkaa jaettu kylillä, kun Suominen lähti liikenteeseen.

Paljon on eritteitä kehoissa tuon jälkeen virrannut ja nyt tuntuu siltä, kuin asiat olisivat menneet päälaelleen. Se kertonee terveestä itsetunnon noususta ja sen paluusta. Nyt tuntuisi kovin kaukaiselta ajatukselta lähteä suin päin ihastumaan tai esimerkiksi panohommiin kenen tahansa kanssa, joka lämpöä tarjoaisi. Nyt koen itseni siinä määrin arvokkaaksi, että en antaisi itseäni kelle vain vietäväksi.

Kuulostaako ylpeältä? Itsekeskeiseltä?

Hyvä. Koska sitä se on.

Samalla tavalla, kuin viinanjuonti masennukseeni, näen että helppoheikkinä pitkin kyliä juoksentelu oli merkki siitä, että itsekunnioitus oli aika hakusessa. Kuinka sitä tarvitsi turvaa ja lohtua jostain muualta, kun sitä ei itsestään löytänyt. Se on tietenkin ihan ok, jos siihen malliin haluaa toimia ja siitä oikeasti apua saa, mutta minua varten se ei ole. Ei enää. Arvostan itseäni nykyään, ja saako sanoa vihdoin, niin paljon, että en enää hae sitä arvostusta muualta. Löydän sen minusta. Ja uskon myös, että koska arvostan itseäni, pitkästä aikaa rakastan itseäni ja minulla on hyvä olla, se näkyy ulospäin. Ja seuraavan kerran kun ihastun ja rakastun ja hyppään jonkun kelkkaan, jonkun joka myös itseään arvostaa, voin antaa enemmän, kuin koskaan aiemmin olen voinut. Voin antaa minut. Ja se on arvokkain ja rakkain asia, mitä minulla on annettavana.

Mutta minäpä en olekaan ihan helppo nakki!