Olen viime aikoina alkanut
toistaa useammin sanapartta ”ihan sama”.
En välinpitämättömässä
merkityksessään, vaan enemmänkin positiivisella kaiulla. Sellaisena itsetunnon
omaavan ja itsestään tietoisen aikuisen elämänohjeena.
Olen aiemmin, varsinkin omina
epävarmuuden ja masennuksen sävyttäminä aikoinani ajatellut liikaa, mitä
esimerkiksi muut minusta ajattelevat. Kun edellisen suhteeni jäljiltä
itsetuntoni oli löydettävissä lähinnä katuojasta ja kello kolme baaritiskiltä,
olin liian peloissani tekemään niin kuin itse halusin. Tein niin kuin oletin
että pitäisi tai mitä muut halusivat. Nyt, kun alkaa löytyä taas mies täältä
sisältä, olen alkanut karistaa moisia aatoksia toteamalla yhä vain useammin,
että ihan sama. Ihan sama, mitä minusta ajatellaan. Ihan sama miltä näytän. Jos
minä siitä nautin, ihan sama.
Alan huomaamaan, miten
paljon epävarma ajattelu rajoitti tekemisiäni, ajatuksiani, elämääni. Ja kuinka
paljon oli asioita, joita olisin aina ehkä halunnut tehdä, mutten uskaltanut.
En siksi, että minua jännittäisi, vaan siksi, että ajattelin liikaa mitä muut
siitä ajattelevat. Älytöntä. Ymmärtääkseni näin toimii itseään ja paikkaansa etsivät
teini-ikäiset, ei aikuiset miehet?
Jotenkin elin niin, että en
voi tehdä mitään, mikä esimerkiksi tekisi minusta hölmön. Joskus omassa kuplassani mietin, ettei minun asemassani oleva ihminen voi käyttäytyä tietyllä
tavalla, koska esimerkiksi isyys, työelämä ja arvostus.
HAaahahahHAHahahahahahahahahahahaha.
Samalla kun ajattelin tähän
malliin, en kuitenkaan nähnyt esimerkiksi mitään hölmöä siinä, jos dokasi
itsensä ääliöksi ja sekoili puolialastomana menemään jotain Kallion katuja.
Koska eihän se ollut hölmöä, se oli niinku tosi hassu känniläppä. Mielestäni ei
ollut hölmöä heitellä kiviä ikkunoihin ja herätä putkasta, koska sehän oli
niinku vaan känniurpoilua.
Kuinkahan moni on pitänyt
minua täysin idioottina juuri silloin?
Niin. Kännissä sitä uskalsi
antaa palaa. Ei ollut niin väliä, jos oli vähän urpo ja jos karaoke-baarissa
lauloi päin seiniä. Tai esimerkiksi nousi alasti, pelkkä stetsoni päässään,
Turun Klubin lavalle yleisön eteen laulamaan Panteraa. Se oli ihan ookoo, koska
oli vähän kännissä ja niinku tosi hauska.
Nyt, selvin päin , olen
alkanut huomamaan, kuinka epävärma sitä itsestään olikaan. Kuinka vasta
tolkuttoman viiinarallin päätteeksi sitä uskalsi yrittää olla jotain, samalla
kun muina päivinä ja iltoina sitä oli tolkuttoman hillitty ja pelokas.
Ainoastaan kännissä uskalsi sanoa, että ”ihan sama”.
Pari viikkoa sitten olin
karaokessa ensimmäistä kertaa selvin päin. Lauloin Mikko Alatalon Ihmisen
ikävä toisen luon ja Sugarhill
Gangin Rapper’s Delightin. Ihan
sama kuinka hyvin tai huonosti ne menivät, minulla oli järjettömän hauskaa.
Lauantaina ystäväni syntymäpäivillä intouduin tanssimaan ja laulamaan Bon Jovin
tahtiin melko kovaa. Ihan sama miltä se näytti, minulla oli hauskaa.
Jo kauan haaveeni on ollut
kokeilla stand-up komiikkaa. Siis nousta itse lavalle. En ole kuitenkaan tehnyt
asian eteen mitään, koska aina kuitenkin olen ajatellut, etten minä sellaista
voi tehdä. Sehän olisi kauhean noloa, jos en olisikaan hauska. Ja että ihmiset
ei nauraisi. Ajatus on silti tykyttänyt takaraivossa, koska samalla olen
kuitenkin ajatellut, että minulla olisi sanottavaa. Ja juttuja kerrottavana.
Jos vain uskaltaisin.
Viime viikolla ilmoittauduin
stand-up kurssille, jonka lopputyönä on keikka yleisön edessä. Ja aion sen
keikan vetää.
Koska mikä on pahinta mitä
voi tapahtua? Se että ihmiset ei naura, olen huono ja yleisö pitää minua
hölmönä?
Ihan sama.
Mihin sulle voi Teemu lähettää fanimailia?
VastaaPoista:)
Poistateemu@metalheim.fi