Soberismia

Olen viime aikoina miettinyt naisia aika paljon.

Yllättävää tällaiselle vireälle 33-vuotiaalle nuorukaiselle, eikö?

Mutta siis viime aikoina olen miettinyt naisia ihan noin niin kuin muultakin kantilta, kuin vain internetin syntisten sivujen ja rintavarustuksen kautta.

Olen aina ollut seurustelijatyyppi. Sellainen, joka on, ei niinkään tarvinnut, vaan halunnut viereensä jonkun. Jonkun jonka kanssa jakaa kaiken tämän humpuukin, mitä täällä on, nauraa sille yhdessä, laittaa villasukat jalkaan ja mennä nukkumaan. Ensimmäisen kerran seurustelin kuudennella luokalla ja oikeastaan siitä lähtien aina muutaman vuoden taakse en ole koskaan ollut sinkku.

Itse asiassa, olen aina vihannut sanaa ”sinkku”.  Siitä tulee mieleen lähinnä joku Esko Eerikäisen isännöimä laivaohjelma ja iltapäivälehtien huutavat lööpit. ”SINKKUVIIVIN PÄÄSIÄINEN!” Jossain vaiheessa kavereiden kanssa naurettiin, että maailman parhaan tosi-tv –ohjelman saisi siitä, kun laittaisi minut yökerhoon iskemään naisia. Koska sellaistahan sinkkumiehet tekee. Ne pokaa mimmejä ja viettää villliä syntistä elämää jossain Lady Moonissa. Paitsi minä. En minä osaa. Öööööö. ”käyxätäälusein?”

No, nyt on kuitenkin käynyt niin, että olen ollut itsekseni puolisentoista vuotta kohta. Ensin meni avioliitto ja 12 vuoden suhde munilleen, siihen perään sitten kolmen vuoden yritys suhteesta, joka oli enemmänkin kaaosta ja kauhua yhdessä paketissa. Niistä toipuminen, itsetunnon kasaan vetäminen ja tavallaan itsensä 2000-luvulle päivittäminen veivät aikansa ja vaativat veronsa. Monella tapaa tämä soberismi on näistä asioista kumpuavaa sekin. Yksinäisyyttähän minä niillä siidereillä ja lakushoteilla hoidin.

Enkä kyllä voi sanoa, että olisi ollut mitenkään pahitteeksi tämä. On vaikea tutustua täysin itseensä, tunteisiinsa, ajatuksiinsa ja persoonaansa, jos sitä koko ajan heijastaa toisen kautta. Olin 17-vuotias tavatessani vaimoni. SEITSEMÄNTOISTA! Sen ikäisenä opetellaan käyttämään vessaa ja keksitään, miten esinahka vedetään taakse. Ei siinä iässä osaa elämästä vielä mitään sen tähdellisempää. Joten olen koko kasvuikäni ja aikuisuuteni opetellut planeetan tavoille yhdessä jonkun kanssa mutta en itsekseni. Aina jakanut ajatukseni jonkun kanssa ja heijastanut elämän helppouden ja hankaluuden jonkun toisen kautta. Nyt, kun tämän kaiken on ensimäistä kertaa tehnyt itse viime vuosien aikana, voin sanoa tuntevani itseni aika paljon paremmin.

Terapeuttini kanssa olen aina ja aika paljon puhunut aiheesta. Ja tajunnut vasta oikeastaan viime aikoina sen, että parisuhdehan on, tai ainakin sen pitäisi olla, sellainen mukava bonus elämään, jossa muutenkin asiat ovat hyvin. Sen pitäisi olla täydentävä asia. Ei määrittävä.

Jännää onkin sitten tästä seuraavan kerran heittäytyä suhteeseen. Asia, jota kuitenkin jo kaipaisin vähitellen. Siis että löytäisi jonkun kivan sutturan tuohon mukaan eloa ihmettelemään. Olen alkanut miettiä, että millaistahan se on. Millaista on rakastua selvin päin?

Pakkohan sen on aika siistiä olla!

Kesä, kukkaset, mehiläiset, bring it on!

On muuten kolme asiaa, joita jaksaa tuijottaa loputtomiin:

Roihuava tuli, aava meri ja tissit.