Soberismia

Mieheen sattuu!

Olin juuri kolme päivää Himoksella kaveriporukan kanssa. Kävin mäessä pitkästä aikaa ja paljon, makoilin mökissä auringon paistaessa sisään, nauroimme paljon, joimme, olimme. Olen taas löytänyt kehostani tukun lihaksia, joiden olemassaolosta en tiennyt tai jotka olin unohtanut. Nyt niitä särkee ja kolottaa.

Pistää miettimään, miten sitä on ennen kyennyt suoriutumaan vastaavanlaisista viikonloppureissuista hengissä, kun niihin on vielä yhdistänyt tolkuttoman viinanjuonnin ja yömyöhään riekkumisen tuon kaiken urheilun päälle . Joko sitä on ollut aiemmin todella nuori tai sitten nuo reissut ovat olleet raskaampia, kuin muistankaan. Tai sitten aika kultaa muistot ja unohdan, että noilla reissuilla on urheilu jäänyt vähälle ja juominen isolle.

Tässä viikonlopun myötä mietin yhtä asiaa, joka on ollut aika omiaan parantamaan elämänlaatuani. Olen nimittäin huomannut, miten paljon helpompaa elämä on, kun ei tee asioita, joita ei huvita tehdä. Ja vastaavasti tekee juuri niin, kuin halu sanoo.

Suuri älynväläys, eikö?

Älä tee jotain, mikä ei huvita!

Mutta siis ihan oikeasti. Tämä asia on tässä viikonlopun aikana jotenkin uponnut kaaliin. Elo on nimittäin aika paljon mukavampaa, jos on itsekäs ja tekee juuri niin, kuin fiilis sanoo. Minun ei ole pakko lähteä baariin noiden muiden kanssa, jos ei huvita. Voin mennä kesken hyvien bileiden nukkumaan, jos huvittaa. Minun ei tarvitse lähteä urheilemaan jos ei siltä tunnu ja saan syödä tuon suklaalevyn, koska haluan.

Monesti, pienissäkin asioissa, olen aiemmin toiminut siten, kuin olen olettanut, että minun pitäisi toimia. Sitä vain painaa helposti menemään automaatiolla ja rutiineillaan pysähtymättä miettimään, että palveleeko tämä nyt oikeastaan minua itseäni mitenkään vai suoritanko tätä, koska luulen että minun pitää.

Hyvänä, ja ehkä tuhoisimpana, esimerkkinä tästä oli viinanjuonti. Aiemmin ajattelin niin, että minun pitää lähteä ulos, vaikkei huvita. Hitto, minähän ryyppäsin jo eilen ja toissapäivänä. Ja tiistaina.  Mutta kun on pakko mennä, koska on kissanristiäiset. Jos nyt jätän tämän väliin, koska minua ei oikeasti juuri nyt huvittaisi yhtään, teen itsestäni huonomman ihmisen. Entä jos käykin niin, että minä katoan maailmankartalta? Että minua ei ole olemassa enää, jos en nyt lähde mukaan. Jotenkin ajattelin, että sosiaalinen elämäni ja työni kärsii, jos en nyt lähde katsomaan, kuinka orkesteri X julkaisee, taas, uuden levyn, joka ei oikeastaan minua edes kiinnosta. Ja että jos en vedä päätä täyteen, kun kaikki muutkin vetää, ne muut eivät enää huomaa minua. Minua ei ole.

Kun tämä ajatuksen haastoi, olen yhtäkkiä huomannutkin, että vaikka Vuosituhannen Kovimmat Bileet jäivät väliin, puhelin soi silti seuraavana päivänä. Ohhoh! Paras ystäväni Laura puhuu minulle edelleen!

Kun kuorii noista yllämainituista kissanristiäisistä sen viinanjuonnin päältä pois, huomaa, kuinka samanlaisia, monesti myös turhia, suurin osa iltamista on. Juuri niistä iltamista, joissa ennen oli pakko olla. Siis ihan pakko.

Nykyään huomaan tekeväni vain juuri niin kuin minua itseäni huvittaa. Jos haluan mennä antamaan nelijalkaiselle karvapallolle nimen, sen teen, jos en, jään pois. Tuijotan omaan napaani ja kysyn siltä, että mitäs tehdään. Koska se on se, joka nykyään päättää, ei kukaan muu.

Itsekästä? Varmasti. Vaan itsekkyys, toki terve sellainen, on yksi parhaista tavoista nauttia pienistäkin asioista päivissä.  Itseäni minä tällä planeetalla palvelen, olen ihminen ja ihminen on hedonisti. Jokainen huolehtikoot omista orgasmeistaan.

Tänään on maanantai. Ajattelin olla menemättä toimistolle. Koska tänään ei ole sellainen fiilis.

Sialfr sialfom mer. Minä itse, itselleni.

Suosittelen kokeilemaan.