Soberismia

Edellinen kirjoitukseni lähti sitten hieman lapasesta. Ihmettelin maanantaina, kun kaikki lukijaennätykset paukkuu ja blogin vierailut pamahtivat uudelle kymmentuhatluvulle. Ilmeni, että orkesteri nimeltä Pää Kii oli nostanut tekstini Facebook-sivulleen, ja kaboom, yhtäkkiä tätä blogia on luettu yli 32 000 kertaa. Kiitos kaikille ja toivottavasti jälleen mukaan tarttui liuta aktiivisia lukijoita, jotka tästä kirjoittelusta saavat jotain irti ehkä jatkossakin.

Tänään on helmikuun viimeinen päivä. Kirjoitin blogissani 3.12.2012., melko tarkalleen siis kolme kuukautta sitten, että tähtäimessäni on maailman paras helmikuu. Tuolloin olin toipumassa taantumasta, kun romahdukseni aiheuttama takapakki oli värjännyt maailmaa taas aika mustaksi. Ystäväni, joka on nyt ollut juomatta noin kaksi vuotta, varoitti silloin, että joka kolmas kuukausi selvin päin on pahin. Että pari menee aina liihotellessa ja sitten tulee tarvetta katsoa peruutuspeiliin.

Helmikuu olisi ollut tuo takapakkikuukausi.

Ei ollut.

Ha!

Itse asiassa, tällä hetkellä on parempi olo, kuin aikoihin. Sanoisin jopa, että vuosiin. Tarkalleen en tiedä miksi, miksi juuri nyt, mutta näin se vain tuntuisi olevan. Ehkä se on tuo pikku hiljaa ikkunasta kurkkiva kevät? Ei siitä ainakaan haittaa ole. Tai sitten se on tuo uusi auto, jonka ostin itselleni palkinnoksi kohta puolen vuoden selvistelystä.

Helmikuussa tapahtui paljon hyviä asioita. Päällimmäisenä ehkä se, että kuin taivaasta, eteen tipahti hieman rahaa, jolla sain maksettua kaikki juomavuosieni ulosottovelat kerralla pois. Se on uskomatonta miten paljon olo kevenee, kun ei ole vouti niskassa. Ja helpottaa eloa. Joskin, muutaman vuoden saan vielä odotella, että pankki antaa minulle luottokortin takaisin. Mutta silti. Ai että on kevyempi olla.

Helmikuussa varasin matkoja keväälle ja kesälle. Lähden Färsaarille, Himokselle, Tallinnaan, New Yorkiin, Kroatiaan, Nizzaan, Lappiin ja Saksaan. Paljon on odotettavaa ja se luo hyvälle fiilikselle pohjaa, kun koko ajan tapahtuu.

Ehkä kuitenkin tärkeintä, mitä olen tässä helmikuun aikana huomannut on se, että en enää ajattele juomista. Selkeästi joku piste on ylitetty, jonka jälkeen en määritä itseäni enää ”sellaisena tyyppinä, joka ei enää juo”. Nyt ajattelen, että olen vain minä, tällainen minä nyt olen. Olen sinut itseni ja soberismini kanssa. Samaten siitä tuleva itsevarmuus alkaa puskea päälle. Sellainen itsevarmuus, mikä minulla joskus ennen erojani, masennustani ja juomistani oli ja jonka olen luullut hukanneeni. Sen paluu näkyy ja tuntuu melkeinpä kaikessa mitä teen tällä hetkellä. Monet ovat kokeneet sen ehkä jopa röyhkeytenä. Että onpa ärsyttävä jätkä, kun on niin kovin olevinaan. En minä ole ”olevinani”. Minä OLEN.

Joku on jopa erehtynyt luulemaan, että tämä itsevarmuus johtuu ylimielisyydestä ja siitä, että olen selvin päin kun muut ryyppää. Että pidän itseäni jotenkin parempana. Ehei. Koskaan en ole juomattomuudellani jeesustellut, enkä aio vastakaan. Hyvä olo ei ole ylimielisyyttä eikä sellaiseen oikeuta.

Ennen elon sykli meni niin, että oli masennuskausia ja syviä romahduksia ja niistä toipuessa odotteli vain sitä seuraavaa alamäen alkua. Eli se pimeä oli ikään kuin normaalia oloa ja valonpilkahdukset poikkeuksia. Nyt tuntuu siltä, että tuo olisi kääntynyt päälaelleen. Nyt ajattelen, että tulevat ja edessä olevat romahduskaudet ja masennuspiikit, joita varmasti vielä tulee, ovat niitä poikkeuksia. Ja että antaa tulla vain, ihan sama, kyllä minä ne jaksan. Koska muuten elämä tuntuu ihan jepalta.

Ensi viikolla tulee puoli vuotta selvin päin. Ilman tipan tippaa viinaa. Voi jumpe että mä olen ylpeä itsestäni.

Enkä muuten ole käyttänyt sanaa ”jumpe” sitten ala-asteen.