Soberismia

Perjantaina oli pitkästä aikaa bileet. Siis sellaiset juhlat, missä oikeastaan lähes koko ystäväpiiri kokoontui yhteen rakkaan Majavabaarin katon alle, ihan vain istumaan, rupattelemaan ja vetämään pään täyteen hyvästä syystä. Juhlimme parhaan ystäväni synttäröintiä ja samalla tämän muutamaa päivää aiemmin saamaa tunnustusta Suomen parhaana radiotoimittajana. Ansaittu pysti, by the way.

Tämä hommahan alkaa sujua. Siis bileet. Biletys. Kreisibailaus. Selvin päin. Oli todella hauska ilta, paljon hyviä hahmoja ympärillä ja tunnelma oli leppoisa. Aiemmin ne oli juuri nämä  illat, jotka todennäköisesti olisin osannut ryypätä kunnolla ilman, että olisi tullut sanomista. Ja ne on tämän kaltaiset illat, mitä varten viina on olemassa. Se vauhditti tunnelmaa, toi hymyn ja virnistyksen ihmisten kasvoille ja nosti puheensorinan volyymitasoa tasaisesti koko illan. Viina on seurajuoma ja perjantai oli malliesimerkki siitä, kuinka hauskaa sen parissa voikaan olla.

Perjantai oli itse asiassa juuri sellainen ilta, jolloin olisin voinut kuvitella itsenikin ottavan taas muutaman lasillisen. En toki niin tehnyt, koska ei se olisi jäänyt muutamaan lasiin, ja taas olisi oltu jossain putkan perukoilla lauantai-aamuna. Mutta olisin voinut silti kuvitella niin tekeväni, ihan vain vaikka saadakseni pienen virneen naamalle ja puhekanavat avattua.

Huomasin kuitenkin, taas, hyvin, kuinka en kuitenkaan tarvitse noita muutamia lasillisia. Minulla oli järjettömän hauskaa muiden juomien kuohuviinien kustannuksella ja illan hyvä olo kantoi läpi koko viikonlopun.

Vielä kun oppisi olemaan juomatta kahtakymmentäseitsemää kuppia kahvia ja yhdeksää litraa vettä illassa, niin olisi helpompaa. Pierettäisi vähemmän.

Mutta minua ärsyttää itsessäni nykyään yksi asia. Huomaan, että tällaisina iltoina jossain vaiheessa vain tulee sellainen piste, että hep, nyt minä lähden. Se voi olla mikä tahansa hetki, jolloin yhtäkkiä tajuan, että en jaksa enää. Se on ärsyttävää. Samalla olo on sellainen, että olisi todella mukavaa jatkaa iltaa, mutta jotain tapahtuu päässäni ja huomaan, että nyt on minun poistuttava. Alkaa ikään kuin ahdistaa. En vain tiedä mikä. Esimerkiksi perjantaina siihen ei olisi pitänyt olla mitään syytä, kukaan ei ollut liian päissään, mikään ei oikeastaan laukaissut tuota oloa. En tiedä, ehkä päässäni tuli joku outo etiäinen siitä, että entinen tyttöystäväni on tulossa paikalle, koska näin tapahtui minuutti lähtöni jälkeen. Törmäsimme pihassa. Emme olleet muuten nähneet marraskuun jälkeen. Oli outoa.

Mietin usein noista hetkistä poistuessani, että onpa tämä ärsyttävää, taas minä poistun kesken kaiken. Ikään kuin kaikkien katseet olisi selässäni. ”No just. Taas se Suominen lähtee. Alkais ny ryyppäämään, niin silläki olis taas hauskaa.” Tekisi mieli huutaa, että ”MINULLA OLI HELVETIN KIVAA, MOI MOI”, mutta se se nyt vasta urpoa olisikin. Ehkä pitäis teettää sellainen paita, jonka selässä lukee, että ”Kivaa oli, minua nyt vain hieman väsyttää, pusipusi”.

Mutta sitten on yksi uusi olo, jota huomaan rakastavani. Se on se, kun tulee bileistä kotiin, vetää verkkarit jalkaan, syö ehkä iltapalan ja asettuu sohvalle vielä vähäksi aikaa katsomaan tyypillisesti jotain laadutonta eroottista trilleriä tai vastaavaa.

Selvin päin.