Soberismia

Olen viimeaikoina pohtinut sitä, että miten olisi voinut käydä, jos olisin jatkanut valitsemallani tiellä pullon kanssa.

Kuten olen sanonut, en ollut alkoholisti. Ainakaan sellainen, millaisena minä alkoholistin käsitän. Ne on niitä raitiovaunuissa pahalle haisevia, Kontulan, tai miksei Punavuoren, kantabaareissa istuvia hahmoja, joiden elämän huippuhetki koittaa aamuisin, kun happy hour alkaa. Minä en ollut sellainen. Mutta minulla oli alkoholiongelma.

Jos en olisi havahtunut alkoholiongelmaani, mitä olisi tapahtunut seuraavaksi? Ja siis minähän kuitenkin ymmärsin viinan olevan minulle ongelma jo jonkin aikaa ennen kuin lopetin siitä nauttimisen. Oikeastaan, ymmärtäessäni että kaikki ei nyt ole ihan hyvin, join lisää. Hoidin ongelmaa ongelmalla. Voin vain kuvitella, kuinka moni tekee samoin, mutta ei missään vaiheessa ymmärrä lopettaa. Ehkä nuo raitiovaunuissa alleen kusseet hahmot ovat juuri niitä?

Ja siis paino sanoissa ”ymmärtäneet lopettaa”. Koska omasta mielestä se lähtee. Minulle olisi voineet kaikki viranomaisista perheeseen, ystäviin ja itse Saatanaan tulla sanomaan, että nyt se korkki kiinni pässi, mutta en olisi kuunnellut. Olisin todennäköisesti suuttunut. Jälkeenpäin olen kuullut, että kuulemma jotkut ovat hieman yrittäneet kyllä vihjaista, mutta en minä sellaista muista. Todennäköisesti, koska olen ohittanut moiset hapatukset  naurahduksella. ”Pidä sinä huolta omista asioistasi, minä pidän omistani.”

Mutta. Siis mitähän olisi tapahtunut, jos olisin vain jatkanut? Olen hyvästä, voisi sanoa jopa että varakkaasta perheestä, minulla on hyvä ja lämmin kasvatus ja olen mielestäni vastuuntuntoinen ihminen, järkevä. Taustani on siis kaikin puolin sellainen, ettei minun pitäisi ajautua sivuraiteille. Mutta olisiko sillä kaikella ollut väliä? Ehdinhän jo kuitenkin alkaa poikkeamaan normaalilta tieltä. Ei alkoholismi varmaan yhteiskuntaluokkaa katso, minun olisi vain ehkä ollut helpompi piilottaa se farmarivolvon ja Etelä-Helsingin kotini taakse. Ainakin siksi aikaa,  että olisin dokannut nekin kankkulan kaivoon. Kuinkahan moni niistä arjen happy hour-sankareista ovat itse asiassa juuri niin tehneet?

Eniten olen miettinyt mitä kaikkea olisi viinahommista voinut seurata lapseni kannalta. Minulla on viisivuotias poika, joka ei siis tietenkään tiedä, että pappa tuossa vähän ryyppäsi menemään pojan ensimmäiset elinvuodet. Koska elin monella tapaa kaksoiselämää ollen rakastava isä poikani kanssa ja kreisibailaava känniääliö niinä päivinä, kun tämä oli äidillään. Jossain vaiheessa olisi saattanut ehkä kuitenkin käydä niin, että näistä kahdesta Teemusta olisi tullut yksi. Pelottava ajatus.

Minulla on paljon ystäviä, jotka elävät jommankumman vanhempansa alkoholismin varjossa. Se painaa aikuisiälläkin vielä. Tai ehkä jopa enemmän silloin, lapsena kun asioita ei vielä osaa eikä pysty käsittelemään. Monilla se on aiheuttanut masennusta ja jopa, paradoksaalista kyllä, juomista.

Ehkä siis suurin voittaja tässä soberismissani on pieni poikani, jolla on selvä isä. Joka voi hyvin. Ja näyttää nykyään rantavahdilta.