Soberismia

Se olisi 14. helmikuuta, ystävänpäivä.

Vaikka olen tässä blogissa kirjoittanut jo lukuisia oodeja ystävilleni, ei niitä kai liikaa voi olla? Olen oppinut, että ihmistä ei voi liikaa kehua nääs. Viimeksi eilen, jo ties kuinka monetta kertaa, ystävä, jonka näin pitkästä aikaa ,sanoi että silmäni loistavat kirkkautta ja kasvoni ovat onnelliset. Saman kehun olen kuullut lukuisia kertoja viime kuukausien aikana, mutta aina se vain lämmittää.

Ystävänpäivän juuret ulottuvat kauas amerikkalaisesta vaaleanpunaisesta hömpötyksestä. Jo muinaisen Rooman aikoina helmikuun puolessa välissä vietettiin Lupercalia-juhlaa, joka oli Junon, naisten ja avioliiton jumalan, ja Panin, luonnon jumalan juhla. Tuolloin tapana oli pukeutua vuohennahkaan ja  uhrata vuohia sekä koiria hedelmällisyyden lisäämiseksi.

Miksei nykyään enää juhlita mitään näin hienoin rituaalein! Vaaleanpunainen sydänkortti? Tylsää.

Ajat ovat ehkä hiukan tuosta muuttuneet ja Valentinuksen päivä-nimen saanut kissanristiäinen on saanut jonnin verran länsimaalaisempia piirteitä. Nyt ostellaan suklaarasioita. Kuinkahan moni tänäänkin kosaisee sitä parempaa puoliskoaan?

En minä ainakaan. Mutta minä muistan ystäviäni tänään.

Hyvät ystävät kun ovat minulle tätä nykyä kaikki kaikessa. Sitä ei aiemmin osannut edes ymmärtää a) miten paljon heitä on, ja b) miten tärkeitä he ovatkaan. Ei tässä olisi millään pysytty pystyssä viimeisiä kuukausia ilman hyviä ystäviäni. Niin moni sana, teko, huomio, halaus, puhelu ja viesti ovat olleet omiaan siinä, että olen päässyt jo näinkin pitkälle. Ja parasta niissä on se, kuinka ihmiset, ystävät, osaavat ihan huomaamattaan pitää jalkojani kuivalla maalla. Pieni sana siellä, toinen täällä ja kas, sitä saattaa saada voimaa taas päiviksi ja viikoiksi eteenpäin. Ihan ilman, että sanoja sitä ymmärtää. Kunhan sanoo.

Toivottavasti olen muistanut sanoa takaisin. Välillä on tuntunut siltä, että kaiken tämän härdellin keskellä, missä olen keskittynyt täydellä teholla itseeni, olen unohtanut olla ystävä itsekin. En ole ehkä muistanut kysyä, että mitä sinulle kuuluu. Sitä jotenkin helposti unohtaa omassa myllerryksessään, että muidenkin elämät ympärillä menevät eteenpäin, muuttuvat, tai ottavat jopa takapakkia. Osittain ehkä myös on käynyt niin, että koska itselläni on vilkkaat ajat olleet käynnissä, ihmiset eivät ole ”viitsineet” kertoa minulle omista iloista tai suruistaan. Harmillista, jos niin on päässyt käymään.

Pitääkin siis alkaa olla ystävä taas itsekin, ei ainoastaan itsekkäästi se, jota kannatellaan. Tänään uhraan vuohen ja koiran. Sinulle.

Mitä sinulle muuten kuuluu?