Soberismia

Huomenna on ehkä eniten koskaan odottamani merkkipäivä. Huomenna olen ollut puoli vuotta selvin päin. Vaikka aikamääreillä ei ole lopulta minkään sortin seksuaalista merkitystä itse aiheen kannalta ja oikeastaan ainoa päivä, jolla on merkitystä, on se päivä jolloin kuolemme, olen odottanut huomista kuin kuuta nousevaa.

Koska huomenna olen ylpeämpi itsestäni, kuin koskaan ennen.

Minä. Olen. Pystynyt. Olemaan. Puoli. Vuotta. Ilman. Viinaa.

Jotenkin olen ajatellut, että tämän rajapyykin jälkeen olen tehnyt itselleni selväksi, että en enää juo. Että jos kerran puoli vuotta menee, niin sitten menee loputkin.

Vaikka kuusi kuukauttahan on lopulta ihan naurettavan lyhyt aika, sen henkinen merkitys on silti valtava. Kaikki asiat, mitkä ovat tapahtuneet yli puoli vuotta sitten, ovat niin kaukaista menneisyyttä, että voiko edes olla, että niitä on tapahtunut? Olenko todellakin ollut niin eri ihminen, kuin miltä se tuntuu? Ilmeisesti. Toivottavasti.

Paljon olen vastannut kysymykseen ”aiotko juoda enää ikinä?” ja sitä myös punninnut. En tiedä. En todella tiedä. Mutta päivä päivältä enemmän ajattelen, että en. Juomattomuus tuntuu niin hyvältä, vähitellen myös luontevalta ja, mikä tärkeintä, isolta osalta sitä mitä nykyään olen, että en halua sitä muuttaa. Kuten olen sanonut, en tarvitse alkoholia enää mihinkään. Miksi sitä siis käyttäisin? Ihan samalla tavalla, kuin vaikka jotkut miniporkkanat. Ne ovat niin helvetin turha asia maailmassa, että miksi niitä söisin. Arkinen juttu, joka nyt vain ei satu kuulumaan minun arkeeni.

Ystäväni, joka oli juomatta jonkun yhdeksän kuukautta tuossa välissä, otti ensimmäistä kertaa muutamat drinksut perjantain Emma-gaalassa. Hän siis ei ollut mitenkään tehnyt päätöstä lopettaa tai mitään, kunhan nyt vain ei jaksanut juopotella, kun oli parempaakin tekemistä. Vielä eilen, pari päivää Emmojen jälkeen, tuli viestiä, että ei saatana, tylsäähän se oli ja darrakin on vähintään kaksipäiväinen. Vastasin melko tarkalleen sanoin ”Ei Saatana. Vittumie en dokaa enää ikinä.” Ensimmäistä kertaa sanoin sen niin, että sitä ehkä vähän jopa tarkoitin.

Olen ottanut tavakseni vähintään kerran viikossa kavuta Kaivopuiston mäelle katsomaan auringonnousua. Se on huikea tunne. Siinä on jotain aika Rockya. Kaukaisuudessa kuulen Eye of the Tigerin soivan ja näen philadelphialaiset portaat. Siellä mäen päällä seisominen ja Aamun Tähden tervehtiminen on niin paljon hienompaa, kuin yksikään nousuhumala, päissään katseltu keikka, känniseksi tai darra-aamu, että mieluumin pidän tämän osana arkeani. Mieluumin kuin viinan. Tai ne miniporkkanat.

Huomenna olen aivan helvetin ylpeä itsestäni. Ja ajattelin huutaa Kaivopuiston tähtitornilta niin kovaa, kuin sielu sietää, että VITTUMIE EN DOKAA ENÄÄ IKINÄ!