Soberismia

Terveisiä Färsaarilta. Ulkona on yön aikana tullut kymmenisen senttiä lunta ja tuuli on täällä melko standardina n. 20 m/s. Puuskissa yli 30.

Täydellinen telttailu- ja vaelluskeli siis.

Parin tunnin päästä hyppään kopterin kyytiin ja jos se vain näissä olosuhteissa pääsee ilmaan, vie se minut Mykinesin saarelle, joka on Färsaarten läntisin osa. Tarkoituksenani on haastaa itseni ja vallitseva luonto vaeltaen ja telttaillen seuraavat kolme päivää. Yksin. Tosin, Mykinesissä kuulemma asuu näin talviaikaan neljä ihmistä, joten täysin en maailmasta itseäni sulje. Jos paloiteltu ruumiini joskus löydetään, ainakin syyllisten haarukka on suhteellisen helppo haravoida.

Paikalliset pitävät minua hulluna. Tullivirkailija, joka pysäytti minut saapuessani maahan, toivotti onnea ja epäili nähdäänkö minua paluulennolla. Turisti-infossa pyysivät vanhempieni puhelinnumerot ”ihan vaan varmuuden vuoksi”. Pitäisiköhän tässä olla jotenkin huolissaan?

Ei.

Päätin lähteä kyseiselle reissulle haastamaan itseni ja punnitsemaan yksinolemisen kykyni. Kyvyn, joka on uusi ja jonka olen löytänyt vasta lopetettuani juomisen. Aiemmin olen ollut sairaalloisen riippuvainen muista ihmisistä ahdistuksessani ja, kuten terapeuttini on asian diagnosoinut, minulla on ollut lähes sairaalloinen hylätyksi tulemisen pelko avioeroni jälkeen.

Nyt tuntuu siltä, että tilanne on kääntynyt oikeastaan pääalelleen. Kaipaan yksinoloa. Erakoitumista. Rauhoittumista. Ennen tunsin raastavaa yksinäisyyttä, jota sitten kompensoin halailemalla Jäger-pulloja, nykyään tunnen olevani melko vahva yksin. Luulisin, että kohta alkava kolmen päivän retriitti tuolla myrskyssä on se viimeinen etappi siihen, että olen voittanut pelkoni. Tämän kun teen, olen vahvempi kuin koskaan ja voin viimeistään heittää hyvästit yksinäisyydelle, joka ennen niin kovin söi sisältä.

Tuossa olisi nyt parisenkymmentä kiloa painava rinkka, sveitsiläinen linkkari, tolkuton kasa kuivamuonaa ja uutuuttaan hohtavat vaellushanskat odottelemassa. Ei tässä siis muuta, kuin matkaan!

Jos loppuviikosta ei ala kuulumaan uutta blogipäivitystä, olen joko hylkeenruokaa, päättänyt jäädä Mykinesiin asumaan tai  kohdannut itseäni voimakkaamman luonnon. Mutta ainakin lähtenyt tyytyväisenä miehenä, joka ei ollut yksinäinen. Ja jolla oli vatsa täynnä suklaakeksejä.