Tapasin eilen maailman
kovimman jätkän.
Monet ovat puhuneet minulle
rohkeudesta ja siitä, miten voimaa vaativaa varmasti on laittaa itsensä likoon
tämän blogin kautta omalla naamalla ja nimellä, vetää itsensä täysin alasti
muiden edessä. Mutta ei, ei se ole rohkeutta tai vaativaa, se on inhimillistä.
Näin minä tunnen ja koen, siis sen sanon. Tällainen minä olen. En minä ole kova
jätkä, enemmänkin heikko. Tai ainakin herkkä. (Naiset, wink wink!)
Eilen eteeni lounaspöydässä
istui mies, jota en tuntenut ennestään. Hän oli yhteisten tuttujen kautta
löytänyt tämän blogin ja otti yhteyttä, koska haluaisi tavata. Isuimme
Kaapelitehtaan ravintolan pöytään, hän kätteli ja sanoi ”Minulla on
alkoholiongelma”.
Ei juma.
”Minulla on
alkoholiongelma.”
Kuinka paljon voi vaatia
ihmiseltä rohkeutta tulla täpötäyteen lounassaliin tuntemattoman tyypin luo ja
tunnustaa moinen? Olin häkeltynyt. Olin tavallaan ylpeä tästä tyypistä jo,
vaikka olimme tunteneet vasta noin kolme minuuttia, koska voin vain kuvitella,
paljonko kyseinen tapaaminen on vaatinut.
Istuimme tunnin verran
keskustelemassa aiheesta. Kyseinen herrasmies on minua parisenkymmentä vuotta
vanhempi, naimisissa oleva perheenisä ja selkeästi hyvä tyyppi. Joka kuitenkin
on tunnistanut itsellään tilanteen, samanlaisen kuin minulla. Siis että ei ole
alkoholisti, mutta alkoholi on ongelma ja sille pitäisi jotain tehdä. Välillä
tuntui hölmöltä istua siinä lammaslihapullat suussa ja ”neuvoa” kaveria, joka
on minua vanhempi, kokeneempi ja monella tapaa, jotenkin... kypsempi? Että
mikäs minä tässä olen neuvomaan, minähän olen ollut vasta muutaman hassun
kuukauden ilman viinaa ja mistä minä vielä mitään tiedän. Mutta kuitenkin,
keskustelu oli hyvä, toivottavasti antoisa ja sovimme pitävämme yhteyttä
vastakin. Lupasin jeesiä kaikin tavoin, miten vain osaan.
Tapaamisen jälkeen mielessä
pyöri oikeastaan kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että miten hienoa voikaan olla,
että tämä blogi aiheuttaa sellaista, että ihmiset saattavat alkaa ajattelemaan
asioitaan eri kantilta. Jos se, että minä olen pistänyt korkin kiinni ja
sattunut nyt kirjoittelemaan siitä rivin silloin, toisen tällöin, saa jonkun
tunnistamaan oman tilanteensa ja ottamaan yhteyttä, olen jotain tehnyt oikein.
Loppupäivän mietin sitä,
että miten erilaisia olemme lounasseuralaiseni kanssa, mutta kuinka samojen
asioiden kanssa kuitenkin painimme.
Olen paljon syyttänyt
alkoholiongelmastani mennyttä. Avioeroani, masennustani, pieleen mennyttä
liiton jälkeistä suhdetta, ikävääni lasta kohtaan ja milloin mitäkin. Ikään
kuin ajatellut, että ilman näitä en varmaan olisi tehnyt viinasta isäntää
itselleni. Tavattuani miehen, joka on minua parikymmentä vuotta vanhempi,
täysin erilaisin taustoin varustettu, perheellinen ja muutenkin tasapainoisen
kuuloinen ihminen mutta joka kokee alkoholin ongelmaksi, tajusin, että näin
olisi voinut käydä itselleni joka
tapauksessa. Ja olisi todennäköisesti käynytkin. Että ei se tilannetta tai
tekoja katsonut se minunkaan viinaongelmani lopulta, se ongelma olin minä itse.
Ja avain siihen oli minun itseni korjaaminen, ei minkään muun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti