Soberismia

Tapasin eilen maailman kovimman jätkän.

Monet ovat puhuneet minulle rohkeudesta ja siitä, miten voimaa vaativaa varmasti on laittaa itsensä likoon tämän blogin kautta omalla naamalla ja nimellä, vetää itsensä täysin alasti muiden edessä. Mutta ei, ei se ole rohkeutta tai vaativaa, se on inhimillistä. Näin minä tunnen ja koen, siis sen sanon. Tällainen minä olen. En minä ole kova jätkä, enemmänkin heikko. Tai ainakin herkkä. (Naiset, wink wink!)

Eilen eteeni lounaspöydässä istui mies, jota en tuntenut ennestään. Hän oli yhteisten tuttujen kautta löytänyt tämän blogin ja otti yhteyttä, koska haluaisi tavata. Isuimme Kaapelitehtaan ravintolan pöytään, hän kätteli ja sanoi ”Minulla on alkoholiongelma”.

Ei juma.

”Minulla on alkoholiongelma.”

Kuinka paljon voi vaatia ihmiseltä rohkeutta tulla täpötäyteen lounassaliin tuntemattoman tyypin luo ja tunnustaa moinen? Olin häkeltynyt. Olin tavallaan ylpeä tästä tyypistä jo, vaikka olimme tunteneet vasta noin kolme minuuttia, koska voin vain kuvitella, paljonko kyseinen tapaaminen on vaatinut.

Istuimme tunnin verran keskustelemassa aiheesta. Kyseinen herrasmies on minua parisenkymmentä vuotta vanhempi, naimisissa oleva perheenisä ja selkeästi hyvä tyyppi. Joka kuitenkin on tunnistanut itsellään tilanteen, samanlaisen kuin minulla. Siis että ei ole alkoholisti, mutta alkoholi on ongelma ja sille pitäisi jotain tehdä. Välillä tuntui hölmöltä istua siinä lammaslihapullat suussa ja ”neuvoa” kaveria, joka on minua vanhempi, kokeneempi ja monella tapaa, jotenkin... kypsempi? Että mikäs minä tässä olen neuvomaan, minähän olen ollut vasta muutaman hassun kuukauden ilman viinaa ja mistä minä vielä mitään tiedän. Mutta kuitenkin, keskustelu oli hyvä, toivottavasti antoisa ja sovimme pitävämme yhteyttä vastakin. Lupasin jeesiä kaikin tavoin, miten vain osaan.

Tapaamisen jälkeen mielessä pyöri oikeastaan kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että miten hienoa voikaan olla, että tämä blogi aiheuttaa sellaista, että ihmiset saattavat alkaa ajattelemaan asioitaan eri kantilta. Jos se, että minä olen pistänyt korkin kiinni ja sattunut nyt kirjoittelemaan siitä rivin silloin, toisen tällöin, saa jonkun tunnistamaan oman tilanteensa ja ottamaan yhteyttä, olen jotain tehnyt oikein.

Loppupäivän mietin sitä, että miten erilaisia olemme lounasseuralaiseni kanssa, mutta kuinka samojen asioiden kanssa kuitenkin painimme.

Olen paljon syyttänyt alkoholiongelmastani mennyttä. Avioeroani, masennustani, pieleen mennyttä liiton jälkeistä suhdetta, ikävääni lasta kohtaan ja milloin mitäkin. Ikään kuin ajatellut, että ilman näitä en varmaan olisi tehnyt viinasta isäntää itselleni. Tavattuani miehen, joka on minua parikymmentä vuotta vanhempi, täysin erilaisin taustoin varustettu, perheellinen ja muutenkin tasapainoisen kuuloinen ihminen mutta joka kokee alkoholin ongelmaksi, tajusin, että näin olisi voinut  käydä itselleni joka tapauksessa. Ja olisi todennäköisesti käynytkin. Että ei se tilannetta tai tekoja katsonut se minunkaan viinaongelmani lopulta, se ongelma olin minä itse. Ja avain siihen oli minun itseni korjaaminen, ei minkään muun.