Soberismia

Jotenkin, kuin varkain, olen viime kuukausina törmännyt paljon vanhoihin kavereihin. Siis sellaisiin, joita en ole saattanut nähdä kymmeneenkään vuoteen, mutta joiden kanssa on yhteys pysynyt tavalla tai toisella. Ja monien kanssa olen sen satunaisen kadulla törmäämisen yhteydessä sopinut kahvitällejä ja lounaita jotka ovat jopa toteutuneet. Samalla on hienoa huomata, miten monia sellaisia ihmisiä on, joiden kanssa ei puhu vuosiin mutta jotka tavatessa tuntuu kuin olisi nähty eilen. Sellaisia, joille ei tarvitse oikeastaan selittää tai kertoa mitään.

Minulla on paljon kavereita erilaisista historiani sopukoista ja monet ovat pysyneet aina mukana. Muistan joskus lapsena, kun paras ystäväni kertoi minulle surumielisenä, että ”kun me ollaan aikuisia niin me ei sit enää tunneta”. Tämän äiti kun oli kertonut, ettei ole enää yhteyksissä lapsuudenystäviinsä. Ja me olimme 9-vuotiaina ihan varmoja, että niin asiat siis menevät, kun meni äidilläkin.

Kyseinen ystävä on lapseni kummi ja ensimmäinen ihminen johon olen koskaan tutustunut. Edelleen paras ystäväni.

Omat sosiaaliset kuvioni ovat vuosien mittaan muuttuneet monellakin tapaa, mutta vakiintuneet nyt siihen missä ovat. Mutta kuitenkin yhteys on kaikkiin kuvioihin pysynyt, osittain varmaan sen takia, että olen asunut muutaman neliökilometrin sisällä koko ikäni, osittain Facebookin ansiosta ja osittain omastakin aktiivisuudestani.

Nyt, kun olen näitä vanhoja ja vielä vanhempia ystäviä nähnyt, on tuntunut lohdulliselta tavata ihmisiä, jotka tunsivat minut jo 10-20 vuotta sitten. Silloin kun olin vielä nuori. Ja viaton. Tai no, nuori. Ihmisiä, jotka tuntevat sen Teemun normina, jota minä olen tässä viime aikoina alkanut saamaan takaisin ja jonka onnistuin viinahommien kanssa tuhoamaan. Ne tuntevat minut ehkä sellaisena, kuin oikeasti olen, tai ainakin haluaisin kuvitella olevani, eivätkä koskaan nähneet sitä pimeää puoltani. He eivät koskaan ole joutuneet mukaan siihen minun masennuksen ja viinan tekemään turbulenssiin, joka minua niin kovasti määritti viime vuodet. Tuntuu lohdulliselta, että minulla on ystäviä, jotka eivät joutuneet sitä näkemään ja jotka eivät koskaan tutustuneet siihen kaoottiseen sekoilevaan läskiin.

Ajatella, joillekin olen aina ollut vain Teemu.

Tänään haastan Teemun aikamoiseen matkaan. Eilen kävin tyhjentämässä Partioaitan, ansaiten todennäköisesti jonkun Vuoden Asiakas –tittelin, ja parin tunnin päästä lähden lentokentälle suuntanani Färsaaret. Maailman kaunein paikka. Muutaman päivän työrupeaman perään olen varannut itselleni helikopterikyydin yhdelle maailman koskemattomimmista paikoista, Mykinesin saarelle, missä aion telttailla ja vaeltaa yksin kolme päivää uusien varusteitteni kanssa. Yksin. Siis minä. Minä joka aiemmin vihasin ja pelkäsin yksinoloa yli kaiken.

Nyt menen karulle Pohjois-Atlantin saarelle, missä ei kasva puita ja tuulee standardina noin 20 metriä sekunnissa, koska haluan olla yksin. Tai no, on siellä lampaita ja hylkeitä. Kuulemma valaankin voi yrittää tähystää, jos säkä käy.

Mutta. Oli valaita tai ei, edessä on varmasti huikea matka. Kyllä, huikea matka maisemiin, luontoon ja koskemattomaan paikkaan ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta kaikista eniten, huikea matka itseeni.