Edellinen kirjoitukseni
lähti sitten hieman lapasesta. Ihmettelin maanantaina, kun kaikki
lukijaennätykset paukkuu ja blogin vierailut pamahtivat uudelle
kymmentuhatluvulle. Ilmeni, että orkesteri nimeltä Pää Kii oli nostanut
tekstini Facebook-sivulleen, ja kaboom, yhtäkkiä tätä blogia on luettu yli 32
000 kertaa. Kiitos kaikille ja toivottavasti jälleen mukaan tarttui liuta
aktiivisia lukijoita, jotka tästä kirjoittelusta saavat jotain irti ehkä
jatkossakin.
Tänään on helmikuun
viimeinen päivä. Kirjoitin blogissani 3.12.2012., melko tarkalleen siis kolme
kuukautta sitten, että tähtäimessäni on maailman paras helmikuu. Tuolloin olin
toipumassa taantumasta, kun romahdukseni aiheuttama takapakki oli värjännyt
maailmaa taas aika mustaksi. Ystäväni, joka on nyt ollut juomatta noin kaksi
vuotta, varoitti silloin, että joka kolmas kuukausi selvin päin on pahin. Että
pari menee aina liihotellessa ja sitten tulee tarvetta katsoa peruutuspeiliin.
Helmikuu olisi ollut tuo
takapakkikuukausi.
Ei ollut.
Ha!
Itse asiassa, tällä hetkellä
on parempi olo, kuin aikoihin. Sanoisin jopa, että vuosiin. Tarkalleen en tiedä
miksi, miksi juuri nyt, mutta näin se vain tuntuisi olevan. Ehkä se on tuo
pikku hiljaa ikkunasta kurkkiva kevät? Ei siitä ainakaan haittaa ole. Tai sitten
se on tuo uusi auto, jonka ostin itselleni palkinnoksi kohta puolen vuoden
selvistelystä.
Helmikuussa tapahtui paljon
hyviä asioita. Päällimmäisenä ehkä se, että kuin taivaasta, eteen tipahti
hieman rahaa, jolla sain maksettua kaikki juomavuosieni ulosottovelat kerralla
pois. Se on uskomatonta miten paljon olo kevenee, kun ei ole vouti niskassa. Ja
helpottaa eloa. Joskin, muutaman vuoden saan vielä odotella, että pankki antaa
minulle luottokortin takaisin. Mutta silti. Ai että on kevyempi olla.
Helmikuussa varasin matkoja
keväälle ja kesälle. Lähden Färsaarille, Himokselle, Tallinnaan, New Yorkiin,
Kroatiaan, Nizzaan, Lappiin ja Saksaan. Paljon on odotettavaa ja se luo hyvälle
fiilikselle pohjaa, kun koko ajan tapahtuu.
Ehkä kuitenkin tärkeintä, mitä
olen tässä helmikuun aikana huomannut on se, että en enää ajattele juomista.
Selkeästi joku piste on ylitetty, jonka jälkeen en määritä itseäni enää
”sellaisena tyyppinä, joka ei enää juo”. Nyt ajattelen, että olen vain minä,
tällainen minä nyt olen. Olen sinut itseni ja soberismini kanssa. Samaten siitä
tuleva itsevarmuus alkaa puskea päälle. Sellainen itsevarmuus, mikä minulla
joskus ennen erojani, masennustani ja juomistani oli ja jonka olen luullut
hukanneeni. Sen paluu näkyy ja tuntuu melkeinpä kaikessa mitä teen tällä
hetkellä. Monet ovat kokeneet sen ehkä jopa röyhkeytenä. Että onpa ärsyttävä
jätkä, kun on niin kovin olevinaan. En minä ole ”olevinani”. Minä OLEN.
Joku on jopa erehtynyt
luulemaan, että tämä itsevarmuus johtuu ylimielisyydestä ja siitä, että olen
selvin päin kun muut ryyppää. Että pidän itseäni jotenkin parempana. Ehei.
Koskaan en ole juomattomuudellani jeesustellut, enkä aio vastakaan. Hyvä olo ei
ole ylimielisyyttä eikä sellaiseen oikeuta.
Ennen elon sykli meni niin,
että oli masennuskausia ja syviä romahduksia ja niistä toipuessa odotteli vain
sitä seuraavaa alamäen alkua. Eli se pimeä oli ikään kuin normaalia oloa ja
valonpilkahdukset poikkeuksia. Nyt tuntuu siltä, että tuo olisi kääntynyt
päälaelleen. Nyt ajattelen, että tulevat ja edessä olevat romahduskaudet ja
masennuspiikit, joita varmasti vielä tulee, ovat niitä poikkeuksia. Ja että
antaa tulla vain, ihan sama, kyllä minä ne jaksan. Koska muuten elämä tuntuu
ihan jepalta.
Ensi viikolla tulee puoli
vuotta selvin päin. Ilman tipan tippaa viinaa. Voi jumpe että mä olen ylpeä
itsestäni.
Enkä muuten ole käyttänyt
sanaa ”jumpe” sitten ala-asteen.