Soberismia

Tässä on sattunut hassu juttu länkytellessäni viinan lopettamisen psyykkisistä vaikutuksista.

Kuin varkain on jäänyt huomaamatta, kuinka paljon korkin sulkeminen on vaikuttanut itseeni fyysisesti.

Olen aina ollut vähintäänkin pyylevä. Tai ainakin turvonnut. Olen vuosia kantanut ylpeänä lempinimeä ”Keikkaläski”, jonka ystävällisesti edustamani artistit minulle joskus antoivat. Paino on ollut kutakuinkin siinä sadan kilon paikkeilla, posket ovat pullottaneet nätisti takaapäin  ja ylhäältäpäin katsoessani en ole aikoihin nähnyt sukupuolielimiäni levossa.

Kävin vaa’alla ja pöllämystyin. Painan 91 kiloa. Neuvolapunnitus. Peilissäkin on joku uusi tyyppi. Sen lisäksi, että paino on lähtenyt katoamaan, minulla on energiaa aivan uudella tavalla. Pitkästä aikaa tunnen itseni fyysisesti hyvinvoivaksi, jaksamiseni on aivan uudella tasolla ja nukun paremmin kuin koskaan. Närästyskin on kuin muisto vain.

Joitain vuosia sitten baarissa havahduin siihen, että poliisi laski kätensä olkapäilleni ja pyysi mukaansa. Tietämättä mistä oli kyse, minut vietiin viereiseen huoneeseen, missä odotti vähintään pataljoonan verran lisää poliiseja. Minut kuulusteltiin ja kuvattiin ja lopulta sain kuulla, että lähistöllä on tapahtunut rikos, jonka tuntomerkkeihin sovin. Nuo tuntomerkit olivat ”kalju ja lihaksikas mies”. Nauratti. Minähän olin lihava. Tapahtuneelle hihiteltiin kavereiden kanssa vuosia ja siitä tuli legenda. Minä olin virallisesti ”Kalju ja lihaksikas mies”.

Ylipainoni ei koskaan ole haitannut minua. Olen kokenut sen aina olennaiseksi osaksi itseäni ja minuuttani. Nyt kun on lähtenyt maha pakenemaan, mietin tänään että menetänkö jotain olennaista itsestäni tässä samalla. Jos en voi olla enää kalju ja lihaksikas tai keikkaläski, kuka minä sitten olen?

Aika nopeasti kuittasin ajatuksen totaalisen vammaiseksi. Fysiikka ei tee minua, minä teen minut. Ja jos nautin tällä hetkellä olostani, ei muulla ole väliä. Etenkään lempinimillä.

Näin tänään aamulla muuten myös peniksen, kun katoin alaspäin.