Soberismia

Nyt tulee hätähuuto. Tuleva viikonloppu nimittäin pelottaa. Paljon. Liikaa.

Viikonloppuna Tampereella järjestetään vuosittainen Musiikki & Media –tapahtuma ”musiikkialan ammattilaisille”.

Antakaapa, kun kerron hieman Musiikki & Mediasta. Tai MusaMesosta, kuten entinen rakas kollegani Tiina Vuorinen viikonloppua tapasi kutsua. Kerran vuodessa Suomen musiikkialan silmäätekevät ja –tekemättömät kokoontuvat Tampereelle hotelli Ilvekseen viikonlopuksi ”verkostoitumaan” ja ”paneloimaan”. Eli siis juomaan naurettavat määrät viinaa ja, no, paneloimaan. Sadat kädet taputtelevat satoja selkiä, tuhannet käyntikortit vaihtavat omistajaa vain unohtuakseen maanantaihin mennessä ja hyvässä lykyssä musiikkiala saa yhdeksän kuukauden päästä luontevaa jatkoa uuden sukupolven syntyessä.

Olen viettänyt viimeiset noin kymmenen vuotta joka lokakuu yhden viikonlopun Tampereella. Tapana on ollut sammuttaa virta aivoista viimeistään siinä Lempäälän kohdalla ja heittäytyä virran vietäväksi, sekoilun ytimeen. Kerran hukkasin hotelli Ilveksen seisoessani sen pihassa. Kerran maksoin strippibaarissa sylitanssin käyntikortilla. Viime vuonna sain porttikiellon kebab-ravintolaan. Aina on ollut hauskaa.

Nyt lähden Tampereelle, MusaMesoon ja useina vuosina tutuksi tulleeseen tankobaari Pussycatiin täysin erilaisista lähtökohdista.

Ensinnäkin edessä on todennäköisesti yksi tähän asti suurimmista koetinkivistä soberismini kannalta, onhan ympärilläni jokunen sata ammattiryyppääjää ja Ilveksen yökerhossakin esiintyy Petri Nygård.

Toisekseen, pelottaa tavata kaikki sellaiset ihmiset selvin päin, jotka aiemmin on tavannut ainoastaan päissään tai todella päissään.

Kolmanneksi, olen menossa ensimmäistä kertaa elämässäni selvin päin strippibaarin. Awkward boner alert!

Olo on sellainen, kuin tuleva viikonloppu olisi ne ensimmäiset iltani ilman viinaa baarissa, mutta ainoastaan potenssiin tuhat. Ehkä satatuhatta. Juuri, kun olin kuvitellut alkaneeni hiljalleen tottua olemaan ihmisten seurassa uudella tavalla, tuntuu siltä, että meikäläinen heitettäisiin leijonien kitaan. Areenalle, missä keisareina on isomäet ja juhakoivistot päättämässä yhdellä peukalonliikkeellä kohtalostani.

Mutta. Onneksi gladiaattoreillakin oli kaksi tapaa välttää kuolema; Armahdus tai taistelu.

Jokaisen taistelijan, miekkamiehen, tärkein ase on henkinen yliote. Yliote ja jopa ylimielisyys, jolla lähteä otteluun. Minä olen parempi, kuin tuo leijona. Minulla on yliote.

Samalla ajatuksella lähden perjantaina Tampereelle. Minulla on yliote. Minä olen vahva. Minä voitan.

Silti, varmuuden vuoksi, olkoon tämä kirjoitus julkinen armonpyyntö Suomen musiikkialalle:

Säästäkää minut leijonilta.

Ave imperator, morituri te salutant