Soberismia

En pidä muistoista.

En pidä siitä, että kuunnellessani lempimusiikkiani joudun miettimään sen herättämiä muistoja menneistä hetkistä. En pidä siitä, että joka kerta matkatessani esim. Tampereelle muistelen väkisin siellä viettämiäni aiempia aikoja, tai siitä, että omalla mökilläni istuessani muistelen millaista siellä oli, kun ei ollut yksinäistä.

En koskaan katsele vanhoja valokuvia, niistä tulee paha mieli. Kävelin taannoin kaikkien vanhojen kotitalojeni ohitse aamukävelyllä. Siitä tuli paha mieli. Joka kerta autooni istuessa muistelen päivää, jolloin sen ostin ja ajelin kaupasta suoraan Kaapelitehtaalle. Siitä tulee paha mieli.

Olisipa helppoa jos ei muistaisi.

Sanotaan, että muistot tekevät meistä sen mitä nyt olemme. Jos se pitäisi paikkansa, minä olisin 89 kiloa painava viinapullo. Koska tuntuu, että suurin osa muistostani liittyy myös aina ryypiskelyyn. Ainakin jollain tavalla. Häistäni muistan parhaiten hyvät bileet. Sen päivän onnentunteen yritän unohtaa. Lapseni syntymästä muistan parhaiten maailman huonoimmat varpajaiset. Vauvavuosista tuntuu, etten muista mitään. Viime kesistä muistan parhaiten sen, että Sauna Open Airissa oli varmaan ihan kivaa ja hyvät kännit. Ja että Karmarockissa 2010 satoi kaatamalla. Ja oli hyvät kännit.

Kun aloittaa Uuden Elämän (karmea klisee, mutta sitähän tämä kaiketi on), alkaa edellistään katsomaan aika kriittisin silmin. Ja huomaa myös miten paljon oikeasti haluaisi unohtaa. Tai no, oikeastaan haluaisin, ettei monia asioita olisi ikinä tapahtunut, mutta koska se ei ole mahdollista, haluaisin edes saada ne pyyhittyä pois mielestäni. Koska ne entiset elämät tekivät sen entisen minän, josta en enää pidä.

Kuulen jo huutelua siitä, kuinka jokaisen on kannettava oma ristinsä, nukkuttava sängyssä jonka petaa, niitettävä sitä mitä kylvää ja blaablaa. Juujuu, tiedetään. Mutta kun minä en haluaisi. Kontrasti vanhan ja uuden minäni välillä on niin iso omassa päässäni, että haluaisin unohtaa kaiken tapahtuneen ja siten aloittaa alusta ja muistaa vain tämän hetken.

Entä sitten kaikki hyvät muistot? 

Taisin ryypätä ne unholaan. 

Ironista, eikö?