Soberismia

Olin aina ajatellut, että tunteet tuntee moninkertaisena kännissä.

Jos rakastaa, rakastaa kuin koko maailma olisi vaaleanpunainen ja jos vihaa, vihaa silmittömästi ja perinpohjaisesti. On vain ääripäitä.

Ajattelin aina, että jos on vähän päissään, sitä tuntee jotenkin rehellisemmin ja uskaltaa myös osoittaa ne tunteet paremmin, kuin ujostellen vesiselvänä. Ja että se on ihan ok ottaa muutama (ehhehhehehe) viina ja siideri, ennen kuin alkaa tunteistaan puhumaan, ne kun on helpompi silloin pukea sanoiksi. Voi herrani Saatana kuinka väärässä olen ollutkaan.

Suomalainen entinen palkkasotilas Marco Casagrande on sanonut, että elämän ainoat absoluuttiset asiat ovat rakkaus ja sota. Nuo kaksi asiaa kun levittää eteensä ja vetää pullon Jägermeisteria, muuttuu molempien merkitys. Se on oikeastaan ihan sama laitatko näiden tilalle vaikka surun ja himon tai pekonin ja banaanin, kaikki asiat muuttavat muotoaan kännissä.  Toki, ne moninkertaistuvat, mutta menettävät usein myös alkuperäisen merkityksensä. Surusta tulee vihaa, himosta rakkautta ja pekonistakin kokonainen porsas.

Nyt kun olen ollut selvin päin, tunteet ovat olleet erilaisia. Aidompia? En osaa sanoa, mutta rehellisempiä ainakin. Monia fiiliksiä on joutunut käymään läpi täysin toisella tavalla, kun ei ole voinut paeta niitä baariin. Se ei toki ole ollut kovin helppoa, mutta ah, niin avartavaa. Aiemmin olen esimerkiksi osannut tuntea todella sysimustaa vihaa, joka nyt tarkasteltuna tuntuu lähinnä turhalta. Viha on muuttunut välinpitämättömyydeksi. Rakkaus taas on nyt tuntunut paljon aidommalta. Puhtaammalta. Oikealta.

Olen rakastanut ystäviäni enemmän kuin koskaan. Perheeni tuntuu läheisemmältä kuin aikoihin. Ja niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin, jopa oma poikani tuntuu rakkaammalta. Ehkä siksi, että nyt tiedän antavani tälle enemmän, kuin aiemmin. Kuten varmaan muillekin.

Kävin viime viikolla treffeillä. Siis ihan aikuisten ihmisten treffeillä, ensimmäistä kertaa sitten täytettyäni 17. Se tuntui ihmeelliseltä. Sen lisäksi, että kiinnostus vastapuoleen piili jossain muussa, kuin siinä, että pääseeköhän sitä aamuyöstä ähertämään tuon rintaliivejä auki, tunsin itseni aivan uudenlaiseksi ihmiseksi. Rehellisemmäksi kuin aikoihin, ehkä koskaan.

Kaiken tämän myötä olen herännyt rakastamaan elämistä uudella tavalla. Tykkään siitä nykyään ihan päivittäin, enkä vain silloin, kun on pullo suussa. Ja mikä tärkeintä, olen hieman taas alkanut rakastaa itseäni. Pitkästä aikaa.

Ja pekonikin muuten maistuu nykyään paremmalta.