Soberismia

Tänään on kansainvälinen epäonnistumisen päivä.

“On todettu tosiasia, että epäonnistuminen on yksi menestyksen kulmakivistä elämän joka osa-alueella. Epäonnistuminen on ennen kaikkea oppimiskokemus ja sen kautta saatu oppi on korvaamaton voimavara. Epäonnistumisen ei saa antaa viedä osaajilta uskoa ja rohkeutta rakentaa omaa elämäänsä ja yhteistä maailmaamme. Eikä epäonnistumisen saa missään nimessä antaa viedä tarmoa nousta ylös jaloilleen kerta toisensa jälkeen — ja yrittää uudelleen.”

Epäonnistumisen päivän manifesti on lohdullinen ja sen perimmäinen ajatus on asia, joka on ollut mielessä paljon viime aikoina.

Ehkä raastavin epäonnistumisen tunne tulee parisuhteista. Niihin kun sisältyy aina paljon toivoa ja haaveita. Olen epäonnistunut pitämään perheeni ja avioliittoni kasassa enkä ole onnistunut rakentamaan toimivaa parisuhdetta sen koommin. Oppimiskokemuksia molemmat? Varmasti.

Olen epäonnistunut pyytämään apua silloin, kun olen sitä eniten tarvinnut ja kaivannut. Opiksi on otettu kyllä juu.

Työssäni epäonnistumisen hetkiä on paljon, vaikka kokonaisuutena näenkin tehneeni enemmän oikeita ratkaisuja. Oppimiskokemuksia? No aivan taatusti.

Viinanjuonnissa epäonnistuin lopulta aika verisesti, toivon kuitenkin oppivani siitäkin jotain.

Olen epäonnistunut lisäksi kuntoilussa, lukion lyhyen matematiikan tilastotieteen kurssissa, ja käsikranaatin heitossa. Oikeastaan ainoa syy miksi tallaan tätä planeettaa edelleen, on luutnantti Pekka Rytkölän nopea toiminta heitettyäni kovan käsikranaatin, sokka irti, vain noin kahden metrin päähän itsestäni. Olen epäonnistunut myös ainakin asuntokaupoissa, huonekasvien hengissä pitämisessä  ja pinaattilättyjen valmistamisessa. Oppimiskokemuksia kaikki tyynni.

Mutta.

Olen onnistunut olemaan selvinpäin jo 37 päivää.

Oppimiskokemus?

Elämäni suurin.