Soberismia

Facebook. Helvetinkone.

Eikä pelkästään toki Facebook, vaan sosiaalinen media yleensä. Oli se sitten mikä tahansa googleplussa mitä käyttääkin, kyseessä on aika pelottava peili itsestä.

Keräsin rohkeutta alkaa käymään omaa aikajanaani läpi viimeisen parin vuoden ajalta, klikkasin auki maaliskuun 2010, luin hetken ja lopetin. Ei Saatana. Vaikka tiedän sen olleen minä, en silti tunnistanut itseäni. Alkoi melkein etoa, oksettaa, ahdistaa. 

Maaliskuussa 2010 masennukseni puhkesi täyteen mittaansa. Toki se oli ollut tuolla vatsanpohjassa jo kauan, mutta tuolloin se ikään kuin pullahti ulos kokonaisena jööttinä eteeni. Ja etenkin kaikkien muiden eteen. Siitä piti huolen Facebook.

Kun on masentunut, ei osaa katsoa itseään ulkopuolelta. Elää kuplassa. Ja (näköjään) suoltaa sieltä kuplastaan kaikkea oloaan ulos niin, että kanssaeläjät joutuvat tahtomattaankin mukaan. Tuolloin pari vuotta sitten silloinen tyttöystäväni haukkui minut tuon tuosta lyttyyn naamakirja-käytöksestäni ja siitä kaikesta oksentamisesta, mitä kaikkien eteen suoritin. En suostunut kuuntelemaan, loukkaannuin verisesti ja haistatin vitut, kyseessähän oli minun oma Facebookkini. ”Ei oo pakko lukee!”

Nyt kun omia vanhoja päivityksiään selasi, en ihmettele yhtään läheisen reaktioita. Olenhan ollut täysi ääliö. Näköjään.

Eli sori Beibi, olit oikeassa. 

Ja Alec. Ja Tuulas. Te myös. Kiitos, että yrititte edes.

Toki, sosiaalinen media on ollut myös hieno kumppani. Kun olen ollut useamman vuoden lähes alasti masennukseni kanssa Fesessä (ai että mä muuten vihaan tuota sanaa. Tosin ”Feissari” on vielä pahempi), on vähintäänkin ollut itsestään selvää olla vaatteitta tämän uudenkin elämän kanssa. Samalla, kun moni on sitä mieltä, että avoimuuteni on typerää, vaarallista, narsistista ja huomionkipeää, on vähintään yhtä moni ihminen kiitellyt. Toivottavasti useampi. Jos masennuksen suoltaminen julkisesti on ollut jonkinlainen terapian muoto, samaa voi sanoa paremman olon ilmaisusta.

Ehkä minä parin vuoden päästä luen lokakuun 2012 päivityksiä ja hymyilen. Toivon silloin tunnistavani itseni näistä hetkistä ja oloista.

Eli jätänpä tähän varmuuden vuoksi terveiset itselleni:

Hei Teemu sieltä tulevaisuudesta! Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin! Ethän ole juonut viinaa, ethän? Ainakaan paljoa? Vieläkö sinulla on vammainen tukka, vai oletkohan jo ymmärtänyt käydä parturissa?

Muista, että sinulla oli ihan hyvä olo pari vuotta sitten. Ja hienot uudet Vansin lenkkarit.

Kaikkea hyvää, älä sekoile, ole kiltti äidille ja muista syödä terveellisesti!

Terveisin,

Menneisyytesi