Kännykkäblogi. Ilmassa leijuu vahva autocorrectin uhka.

Tämä on 100:s kirjoitukseni. Näitä sataa tekstiä on luett nyt 55 000 kertaa. Nöyräksi vetää. 

Katson juuri kesän toistaiseksi kauneinta auringonnousua lapsuuteni kesämaisemissa Punkalaitumalla, piskuisen Vehkajärven rannalla. En ole ollut täällä vuosiin. Tämä on kesän kaunein aamu koska siihen sekoittuu sekä hyvää oloa, kahvi Loimaan Palloilijat -mukista sekä vahvaa nostalgiaa.

Kesäloma jatkuu, vielä pari viikkoa edessä. Pahimmat vierotusoireet alkavat onneksi helpottaa, joskin nyt niihin on tullut mukaan krooninen päänsärky, joka taas on omiaan kiristämään pinnaa entisestään. Onneksi tiedän mistä on kyse, jolloin osaan suhtautua oloihin oikein. Mutta sitten toisaalta taas, tällaiset aamukahvihetket pitävät mielialaa korkealla.

Kesämatkailen poikani kanssa. Toissapäivänä kävimme uimarannalla sekä Tropicariossa katsomassa Euroopan suurinta käärmettä. Tuo jätkä on leikkinyt verkkopythonia siitä lähtien. Eilen saavuimme mökille, ruokimme sorsapoikueita ja ongimme, tänään edessä on Särkänniemen delfiinit ja Angry Birds -puisto. Käydessämme nukkumaan pikkujätkä kuiskasi että "Pappa, tää maailma  on niin kiva, että mun sydän räjähtää". Omani taisi sillä hetkellä vähän niin tehdä.

Koska onhan tämä. Aika kiva. Ja etenkin selvinpäin, silloin maailma on tässä.

Soberismia on muuten autocorrectin mielestä "sovinismia". Auts.

Viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä istuin Turun hotelli Börsin huoneessa numero 775 minibaarista otettu Jägermeister-pullo kädessä. Ajattelin, että jos tämän, toisen ja kolmannen tässä nyt juon, kukaan ei saisi tietää ja ehkä oma oloni helpottuisi sen verran, että voisin nukkua.

Minun ei suoraan tehnyt mieli juoda viinaa, mutta olin valmis tekemään mitä tahansa sillä hetkellä, jotta olo, jos ei välttämättä paranisi, edes muuttuisi.

Olin ollut viikon ilman lääkkeitä.  Tuntui, että sekoan.

Olo jatkuu edelleen. Välillä heikompana, välillä vahvempana. Pään sisällä on menossa jotain aivan käsittämätöntä, jota on aika vaikea pukea sanoiksi. Sen lisäksi, että lihakseni ovat jännittyneessä tilassa koko ajan ja näkö sumenee vähän väliä, pään sisäiset ”sähköiskut” ovat pahentuneet päivittäin. En osaa muulla sanalla niitä kuvata. Ihan kuin tulisi joku pulssi muutaman kymmenen sekunnin välein aivoissa, sellainen elektroninen shokki, jolla amerikkalaisissa elokuvissa herätetään ihmisiä kuolleista. Vapisen koko ajan. Huomaan purevani hampaitani yhteen. Välilä on sellainen fiilis, että olisi aivan kännissä.

Iltaa kohden olot yleensä yltyvät. Huomasin alkuviikon maakuntamatkallani, että en välttämättä ole enää ajokuntoinen mitä pidemmälle päivä menee. Keskittyminen on nollassa, pinna on kireällä, väsyttää aivan naurettavan paljon ja näkö reistailee. Tunteet ovat todella herkässä, Pet Shop Boysin keikalla sunnuntaina itkin onnesta ja surusta sekaisin. Olo oli skitsofreeninen. Eilen pysäytin auton keskelle liikennettä ja menin huutamaan kurkku suorana vasemmalta melkein kylkeeni ajaneelle taksikuskille.

Kuten sanoin, tuntuu että sekoan. Se on ainoa tapa, jolla pystyn kuvailemaan tätä.

Enpä olisi voinut koskaan kuvitella, millaisia oloja vieroitusoireet yhdestä lääkkeestä voivatkaan tuoda. Huh. En uskalla edes kuvitella, millaista olisi vierottaa itseään jostain esimerkiksi heroiinista, jos yksi lääketehtaan tuote saa aikaan tällaista. Tuntuu jopa pelottavalta, kun tajuaa, millaista ainetta sitä on tuutannut kehoonsa viimeiset neljä vuotta.

Oudointa on ollut, että lääkkeiden alasajo on tuonut niitä samoja tunteita ja oireita, joita niiden aloittaminen aikanaan synnytti. Jotka kuitenkin sitten onneksi tasoittuivat jonkin kuluessa. Eiköhän siis nämäkin.

Samaten nyt on ollut sellaisia oloja, joita aikanaan aloin hoitaa viinalla. Se tuntuu pahalta ja tuo asioita mieleen.

Olo on välillä sellainen, kuin olisi paniikkikohtaus alkamassa, rintakehää pakottaa eikä tiedä miksi. Yhdistän nämä olot suoraan baarissa olemiseen. Ja siihen, kuinka tällaiseen oloon join. Ja join ja join ja join. Silloin se toi hetken helpotuksen, koska en vielä tiennyt mistä on kyse. Enkä etenkään tunnistanut ongelmaa oireiden takana, masennustani. Sunnuntaina viinapullo kädessäni hotellissa mietin tuota hetken helpotusta. Että kuinka känni auttoikaan aikanaan näihin hetkiin. Kuinka helppoa olikaan juoda paha olo pois, siis myös ihan fyysinen paha olo. Ja kuinka sen luulikaan auttavan. Saman olisin halunnut tehdä nyt.

Näin vuosien jälkeen voi retrospektiivinä todeta tietenkin, että eihän se mitään auttanut. Se känni siirsi ja siirsi sitä oikeaa ongelmaa vain juuri siltä hetkeltä pois ja seuraavaan päivään. Aivan kuten olisi tehnyt yksi tai kaksi turkulaisessa hotellihuoneessa nautittua Jägeriäkin.

Lopulta laitoin pullon takaisin minibaariin, menin pihalle polttamaan muutaman  kymmentä tupakkaa ja katsomaan Ruisrockista purkautuvaa kaaosta. Ja huokaisin helpotuksesta, että en narauttanut korkkia auki.

Siitä on nyt neljä päivää ja tuntuu, että oireet sen kun pahenevat. Tapauskohtaisesti ymmärtääkseni kuitenkin tämän pitäisi olla ohi parissa viikossa tai viimeistään noin kuukaudessa, jolloin kehoni taas tottuu uuteen tilanteeseen. Siis normaaliin tasapainoon, ilman lääkettä. Sitten alkaa henkisen puolen työstäminen, jota en kuitenkaan halua edes ajatella vielä tässä vaiheessa.

Sanovat, että kipu on heikkoutta poistumassa ruumiista.

Olisikohan nämä olot siis vain viimeistenkin masennuksen rippeiden ulostumista tästä kantajasta?

Terveisiä Turusta. Voin kertoa, että yhä pahenevat vierotusoireet lääkkeistä yhdistettynä Pet Shop Boysin keikkaan on aika jännä yhdistelmä.

Olen lomamatkailemassa ilman tietokonetta ja tämä päivitys on kännykällä kirjoitettu. Päätän sen tähän, koska iPhonen autocorrect muutti juuri sanan "kännykkäblogi" muotoon "kännikohtaus".

Mitä pidempään tässä on pidellyt päätään selvillä, sitä enemmän törmään ihmisiin, jotka ovat samaan päätökseen elämässään päätyneet. Yhtäkkiä sitä huomaa, että aika paljonhan näissä omissakin piireissä oman elämänsä soberisteja pyörii.

Jotkut ovat olleet selvillä koko ikänsä, toiset puoli vuotta. Jotkut eivät koskaan ole edes aloittaneet juomaan, toiset ovat käyneet sen koulun ja lopettaneet. Tarinoita on yhtä paljon kuin on selviä päitä. On kuitenkin ollut ilo ja lohduttavaa huomata, että jokainen on kokenut tavalla tai toisella samanlaisia oloja ja tuntoja, kuin minäkin.

Viimeksi Tuskan yhteydessä tapasin ihmisen, jolle heinäkuussa tulee kymmenen vuotta omasta syyskuun viidennestään. Ajauduttuani hänen kanssaan keskusteluun huomasin, että hän iloitsee edelleen niistä päivittäisistä ilon tunteista, joita selvin päin olo tuo, kuin minäkin. Se on lohdullista. Toivon, että pystyn itsekin kymmenen vuoden päästä nauttimaan näistä samoista asioista ja fiiliksistä, mistä nytkin.

On yksi mielenkiintoinen asia, joka tuntuu yhdistävän kaikkia niitä, meitä, jotka eivät enää syystä  tai toisesta juo.

Kaikki, jotka olen tavannut tässä viimeisen lähes vuoden aikana, tuntuvat sanovan samaa. Sen jälkeen, kun ovat laittaneet korkin kiinni, he ovat alkaneet toteuttaa unelmiaan. Oli ne sitten pieniä tai isoja unelmia, niitä on alettu tekemään todeksi.

Tunnistan piirteen heti. Koska sama ajatus on itsessäni herännyt. Että nyt teen kaiken sen, mistä olen aina haaveillut!

Ei niin kuin että viinan veto varmastikaan olisi estänyt niiden toteutumista aiemmin, mutta jostain syystä nyt on sellainen olo, että vasta  oikeasti pystyn siihen. Ehkä se kumpuaa siitä, että koska pystyin lopettamaan juomisen, pystyn mihin vain. Ja ehkä sitä myös kaipaa itselleen seuraavia suuria haasteita ylitettäväksi, kun tietää, että nyt kykenee niitä kohtaamaan.

Unelmia minulla on isoja ja pieniä ja niitä olen alkanut toteuttaa, päässyt hyvään alkuun. Olen käynyt Färsaarilla telttailemassa ja New Yorkissa skeittaamassa. Olen ilmoittautunut stand-up –kurssille ja ostanut Jeepin. Pieniä isoja asioita itselleni kaikki. Tällä hetkellä ihan tosissani harkitsen Euroopan korkeimman vuoren Elbrusin valloittamista ensi keväänä.

Poikani suhteen minulla on paljon haaveita. Ei, en siis suunnittele eläväni tulevaisuudessa hänen kauttaan jotain menetettyä jääkiekkoilijan uraa, vaan tarkoitan asioita ja paikkoja, minne haluan hänet viedä ja mitä hänelle näyttää. Aloitimme eilen telttailemalla Nuuksiossa, missä opettelimme metsän tavoille. Siitä olin haaveillut jo pitkään, pojan syntymästä asti.

Mutta mikä sitten on se suurin haave ja unelma, joka on vielä tekemättä?

En ollut miettinyt asiaa oikeastaan  aiemmin. Olin kuitenkin viime viikolla Helsingin Sanomien haastattelussa ja siinä toimittaja kysyi viimeisenä kysymyksenään, että mistä haaveilen, mikä on vielä toteuttamatta.

”Tasainen tylsä arki, siitä minä haaveilen”, vastasin silmiä räpäyttämättä.

Se tuli kuin selkärangasta, ilman että sitä tarvitsi miettiä sekuntiakaan.

Jäin miettimään vastaustani jälkeenpäin ja tajusin, että sehän se oikeasti on. Se arki. Se ihana tylsä harmaa arki. Sellainen punainen tupa ja perunamaa –homma. Koska ilman sellaista arkea, toteutuneet unelmat ovat vain yksittäisiä tekoja. Vasta yhdessä ne tekevät elämästä elämän.

Siksi minä toteutan nyt unelmiani. Aiemmin en viihtynyt elämässäni, itsessäni, jolloin myös muista asioista nauttiminen oli vain pinnallista raapimista. Nyt elän elämääni joka päivä rakastaen itseäni ja olen sitä mieltä, että olen ansainnut haaveitteni toteutumisen. Jokaisen niistä.

Noin 60 kuppia kahvia, aivan liikaa tupakkaa, parikymmentätuhatta ihmistä, loistavia keikkoja Testamentista King Diamondiin ja Nightwishiin, porottavaa auringonpaistetta ja liian vähän aurinkorasvaa.

Niin se taas sujahti, Tuska 2013.

Tuskan jälkeen on aina vähän sellainen tyhjä ja höhlä olo. Että jaa, nytkö se on ohi. Että mitäs sitten? Kun se yksi kesän viikonloppu kerää kaikki ystävät yhteen paikkaan ja pari päivää myöhemmin ne taas kaikkoavat omille teilleen, olo on jopa hieman yksinäinen.

Vaan olipahan taas rattoisaa. Ja ilmeisesti ei ole ihan kauheasti eroa siinä, juoko vaiko eikö, Tuskan jälkeen näköjään väsyttää aina ihan yhtä paljon. Tällä kertaa kuitenkin uloste on kiinteässä muodossa ja pankkitili ei ole 1500 euroa tyhjempi, kuten vuosi sitten.

Jos pari viikkoa sitten iloitsin ensimmäisestä selväpäisestä festivaaliressustani Provinssirockiin, nyt tekisi mieli ostaa mitali. Sekä itselleni, kavereille että Tuska-organisaatiolle maailman parhaasta tapahtumasta. Loistavan tunnelman ja huikeiden keikkojen lisäksi sain viikonlopusta melkoisen vatsalihastreenin pelkästä nauramisesta ja samalla luulen, että ne elinvuodet, jotka liiallinen kahvin- ja tupakankulutus leikkasivat pois, kompensoituivat sillä ilon määrällä, jota kuluneisiin päiviin sisältyi. Ai että. Olisipa elämä aina yhtä Tuskaa.

Muutamia huomioita tein jälleen itsestäni pitkin viikonloppua.

Olen oppinut olemaan oma itseni. Siis se sellainen Teemu, joka nauraa, naurattaa, hauskuttaa, virnuilee, möykkää ja on vähän ääliö. Silleen hyvällä tavalla. Ja että se tulee luontevasti, ilman että tarvitsee yrittää. Olen minä, viina on turhaa. Oli myös mahtavaa pistää merkille, kuinka ystäväpiirissänikin soberismistani on tullut osa ihan normaalia meininkiä. Että siihen ei kiinnitetä enää huomiota vaan ollaan kuin kaikki olisi kuten ennenkin. Että minun on annettu rauhassa muuttua ja muuttaa isojakin asioita ja minut otetaan vastaan minuna. Se tuntuu hyvältä.

Tapasin festareiden alussa jenkkiläisen känniääliö Jasonin. Istuimme samassa porukassa terassilla juomahommissa ja parin tunnin siinä notkumisen jälkeen tämä tuli sanomaan, että tiedätkö mitä, you are the most awsome sober Finnish dude in history.

Useamman vuoden Suomessa rampanneen Jasonin analyysin mukaan suomalaiset ovat ilman viinaa maailman hiljaisin ja etäisin kansa, joka tarvitsee vähintään jonkun lärvilautasen saadakseen puhekanavat auki ja toisen mokoman, jos haluavat tunteitaan näyttää. Mies ihmetteli useaan otteeseen pitkin viikonloppua, että miten voin olla näin awesome dude ilman viinaa. Aiheesta saatiin väännettyä useampikin teoria ja vitsi, mutta kyllä moiset kommentit koko ajan salaa vähän hyväilivät. Ja saivat hymyilemään. Että jumpe, minähän oon aika hyvä jätkä!

Toinen asia, minkä huomasin viikonlopun mittaa, oli että uuvuin helposti. Huomasin aina loppuiltaa kohden ajattelevani lähinnä kotisohvaa ja sanaristikoita, kun ympärillä alkoi kaaos kohoamaan.

Minua ei enää vaivaa rakkaat ystävät kännissä ympärillä, mutta sellaiset puolitutut vievät energiaa. Ja kun niitä on istutettu yhdelle vippialueelle sellaiset 400 ja kaikille maistuu häppä, alkaa siinä loppuillasta jokaisella olla asiaa. Ja jokainen kysyy aina, että ”miten sä kestät olla täällä selvin päin??” Jossain vaiheessa opettelin sellaisen robottimaisen vastauksen, joka tuli aina samalla tavalla kuin lätkäpelaajien erätaukohaastattelu, jossa pelaaja haluaisi jo sinne pukkarin puolelle muun jengin mukaan, mutta joku ärsyttävä näsäviisas toimittaja pysäyttää matkalla. 

Mitä humalaisempia alkoi ihmiset ympärillä olla, sitä enemmän imivät he myös minusta virtaa pois.

Huomasin kiertäväni sellaista Bermudan kolmiota aina illan viimeiset tunnit, missä aluksi piipahdin vippialueella, sen jälkeen menin katsomaan bändejä ja lopuksi henkilökunta-alueelle rauhoittumaan hiljaisuuteen. Ja taas sama uudestaan. Vaikutin varmaan aika levottomalta muiden silmissä.

No, joka tapauksessa, viikonloppu ja Tuska meni niin paljon plussalle, että kyllä tällä taas jaksaa. Ensi kesää odotellessa.

Nyt onkin sitten loma. Neljä viikkoa ilman suunnitelmia ja edessä on puhdas canvas jolle piirtää. Tänään ajalteltiin pojan kanssa mennä telttailemaan, eilen käytiin jäätelöllä ja oltiin awesome dudeja yhdessä.

Elämä on aika oolrait nyt. 

Huomenna se alkaa, jokavuotuinen kesän kohokohta, Tuska-festivaali Helsingissä.

Tuska on jo vuosia ollut kavereiden ja raskaamman musiikin ammattilaisten keskuudessa kesän se tapahtuma. Tapahtuma, joka kokoaa kasaan kaikki ystävät, vihamiehet ja uudet tuttavuudet ympäri Suomea ja maailmaa yhdeksi viikonlopuksi tänne omalle takapihalle nauttimaan aurinkoa, päihteitä ja hyvää musiikkia. Ja viinaa. Ja olutta. Ja Jägeriä. Ja lakua. Ja lonkeroa. Ja jotain bändejä. Ehkä. Jos ehtii.

Vaan onpa aika lailla erilaiset lähtökohdat on tällä kertaa kesän ykköstapahtumaan kuin aikaisemmin. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin sitä itselleenkin hokee, että ohhoh, eipä olisi uskonut.

Mutta tämän vuoden Tuskalla on minulle eräs toinenkin merkitys.

Tuska Festivalin päälavan lavamanagerina toimii Murtomäen Samppa. Samppa on sellainen tyyppi jota aluksi vähän pelkäsin ja jota kunnioitan valtavasti. Sampalla on päivästä riippuen joko IFK:n tai Dallas Starsin paita omalla nimellään eikä sen tarvitse korottaa ääntään koskaan. Koska se on Samppa. Sen selässä on numero 66.

Yhtenä elokuisena iltana viime vuonna, siis joitain viikkoja ennen kuin pulloni korkin suljin, kohtasimme Sampan kanssa, kuten monesti aiemminkin, Majava-baarissa. En tiedä mistä se lähti, mutta tuona iltana Samppa sanoi minulle suunnilleen että ”Voi voi nuori mies kun tuolla tavalla elämääsi kohtelet.”

En ole edelleenkään ihan varma tarkoittiko hän viinankäyttöäni vai ulkomuotoani, joka siinä vaiheessa oli melkoisen punakan turvonnut. Ehkä molempia. No, joka tapauksessa hieman huuruinen keskustelumme tuolloin päätyi vedonlyöntiin. Elopainoni oli jotain 96-98 kilon paikkeilla ja löimme vetoa ”huomattavasta palkinnosta”, jos tämän kesän Tuskaan mennessä tiputtaisin ainakin kymmenen kiloa pois. Sopimus oli, että jos painan nyt tulevana viikonloppuna 85 kiloa, se on aika ookoo, jos paino tippuu 80 kiloon tai alle, Samppa minut palkitsee ”ruhtinaallisesti”.

Muistaakseni Sampankin piti jotain laihduttaa, mutta olin niin kännissä, että en muista miten veto meni.

Joka tapauksessa tuo keskustelu ja veto jäi pyörimään vahvasti mieleeni. Muistan päättäneeni silloin, että joku roti nyt tähän hommaan ja minähän perkele sen painon tiputan. Koska, kuten sanoin, kunnioitin ja kunnioitan Samppaa niin paljon, että jos tuon kaliiperin kaveri tulee sanomaan, että hei läski, pitäisiköhän sun tehdä jotain elämälles, sitä kuuntelee. Haluaa kuunnella.

Aloitin lenkkeilyn ja suunnittelin ruokavalioonkin muutosta. En kuitenkaan ajatellut viinaksista luopumista. Vielä.

Seuraavaan pariin viikkoon sisältyikin sitten vähän kaikennäköistä putkareissuista väkivallantekoihin ja muuten vain moraalittomaan käytökseen, kunnes laitoin homman lopulta säppiin syyskuun alussa. Kaiken sen sekoilun lisäksi yksi lopettamisen syy oli tuo veto Sampan kanssa. Tai ei ehkä se veto itsessään, mutta ajatus siitä, että ihan oikeasti haluaisin vähän nyt skarpata.

Kun siinä sitten olin lopettanut hommat ja pelonsekaisin tuntein yritin sopeutua tulevaan, kuin varkain Sampalta tuli yksi suurimpia kannustuksia mitä olen koskaan saanut ja josta sain aivan valtavasti voimaa. En usko että Samppa edes ymmärsi, miten paljon sanoillaan oli merkitystä. Oltuani nimittäin muutaman viikon selvin päin, kävelin Majavaan, missä Samppa oli tuttuun tapaansa tupakilla oven suussa.  Tervehdittyäni hän sanoi rauhallisella, mutta aina yhtä vakuuttavalla äänellään

”Teemu, mä en ole nähnyt sun silmiä koskaan noin kirkkaina.”

Vau.

Se kauneinta ja hienointa, mitä luulen että minulle on koskaan sanottu. Se hetki porautui mieleeni varmaan loppuiäkseni.

Niin, se veto. Tuska kun alkaa huomenna. Painoin tänään 83,7 kiloa, eli aivan en siihen suureen palkintoon asti päässyt. Mutta ei se mitään. Koska mielestäni tämän jutun pitääkin mennä juuri toisin päin. En minä mitään suurta palkintoa ole ansainnut, mutta ehkä kuitenkin Sampalle sellaisen haluan viikonloppuna antaa. Hän tuskin tietääkään, miten paljon hällä nimittäin vaikutusta tähän soberismiini on ollut.

Kiitos Samppa, nähdään päälavan takana perjantaina, kun ensimmäinen bändi on saatu lauteille.

Sinne meni Ukon juhlinnat. Sipoon metsässä oli aurinkoista ja helteistä.

Tein sanaristikoita, lueskelin, puuhastelin poikani kanssa ja söin. Söinsöinsöinsöinsöin. Luulen, että minulla on makuuhaavoja mökkini pihan aurinkotuolista.

Makuuasento teki hyvää. Sillä joka kerta kun nousin ylös, alkoi vippaamaan päästä. Huimausta, hikoilua ja omituisia sähköiskuja jossain korvien välissä. Sama jatkuu edelleen. Huomaan, että leukaperäni ovat jännittyneet koko ajan, välillä tulee sydämentykytyksiä ja ahdistuskohtauksia. Aivot sanovat ping!

Ihan kuin olisi kännissä.

Ei sentään. Lääkitystäni vain ajetaan alas. Olen nyt minimiannoksen puolikkaassa joka toinen päivä ja se tuntuu. Etenkin fyysisesti. Jos jossain vaiheessa SSRI-annostukseni oli se maksimi 60 milligrammaa päivässä, nyt syön viittä milligrammaa joka toinen päivä. Ensi viikon keskiviikkona pitäisi syödä viimeinen pillerin puolikas ja sitten sinnitellä ilman.

Vaikkakin olen enemmän kuin onnellinen, että pääsen lääkityksestä eroon ja jatkamaan elämääni siltä(kin) osin kirkkain mielin, on tällä hetkellä olo aika omituinen. Jopa ahdistava. Tässä kun fyysiset vieroitusoireet pahenevat joka päivä,  sitä vasta tajuaa, miten riippuvaiseksi sitä on tullut johonkin aineeseen. Se on aika pelottavaa. Että keho ja etenkin pääkoppa reagoi näin kovasti vastaan kun joku tietty aines kehossa vähenee. Voin vain kuvitella millaista on yrittää vierottaa itsensä esimerkiksi huumeista. Viinan kanssa kun minulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia fyysisesti. Siis siitä luopumisessa.

Tämän hikoilun ja näiden päänsisäisten sähköiskujen keskellä en ole ehtinyt ajattelemaan ollenkaan, että mitä tämä kaikki tekee henkisellä puolella. Eli juuri sillä osastolla, jonka takia lääkityksen alun perin aloitinkin nelisen vuotta sitten. Kyseessähän on kuitenkin vahva masennuslääke.

Kun fyysiset oireet jossain vaiheessa poistuvat, jäljelle jää vain minä.

SSRI-lääkkeet, eli kotimaisittan selektiivisen serotoniinin takaisinoton estäjät,  lisäävät siis välittäjäaine serotoniinin pitoisuuksia aivoissa ja keskushermostossa. Tämä aiheuttaa sen, että tunnetilat tasoittuvat hallittavimmaksi. Olo on tasainen, masennuspotilas ei niin herkästi koe äärimmäisiä tunteita. Samalla siis, kun lääkitys leikkaa pois ne pahimmat alhot olotiloissa, ahdistuksen ja paniikkikohtaukset, leikkaa se myös yläpäästä suurimmat hurmostilat.

Ja nyt siis pitäisi alkaa elämään näiden kaikkien tilojen ja tunteiden kanssa. Hurmostiloja vastaanhan minulla ei ole mitään, mutta hieman silti jännittää, että millaisia fiiliksiä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Uskon kyllä vakaasti, että koska kupolini on paremmassa kunnossa kuin aikoihin, pystyn ne kaikki kohtaamaan. Mutta jännää tulee. Ehkä jopa vähän pelottaa.

En ole esimerkiksi itkenyt moneen vuoteen. Vaikka voisi kuvitella, että kaiken paskakylvyn keskellä muutama kyynel olisi edes hieman auttanut. Mutta kun ei ole tullut. Ei lähde. Toisaalta, ennen lääkityksen aloittamista itkin niin kaoottisesti pitkän aikaa, että ehkä kiintiöni on vain täynnä.

Yksi SSRI:n yleisimpiä vaikutuksia on seksuaalisen kiihottumisen ja ylipäänsä panohommien ajattelemisen vähentyminen tai jopa loppuminen kokonaan. Tämä ei onneksi itselleni iskenyt pahimpana mahdollisena, mutta mistäs sen tietää. Ehkä minä kohta menen tuolla pitkin kyliä tissinkiilto silmissä hallitsemattoman erektion kanssa, joka sekin on kuulemma yksi lääkityksen lopettamisen yleisiä sivuoireita. Kannattaa ehkä ihan varmuuden vuoksi lukita ne tyttäret kotiin. Pyydän anteeksi jo etukäteen.

Tässä olen kohta vuoden puhunut siitä, kuinka olen tutustunut itseeni uudelleen suljettuani korkin viime syyskuussa. Nyt siinäkin käynnistyy ihan uusi vaihe kun pitää taas ottaa selvää ja muistella, että minkäslainen kaveri siellä pääkopassa oli ennen raskasta lääkitystä. Ja viinaa. Ja eroja. Ja masennusta.

Uskoisin, että yhdistettynä kaikkeen viimeaikoina kokemaani, ihan hyvä.

Ja sillä on varmaan koko ajan tolkuton boneri.