Soberismia

Koskahan täältä vuorelta pääsee pois?

Olen ollut nyt viisi päivää kotona, viettänyt aikaa kohta koulunsa aloittavan pienen poikani kanssa, nauttinut kesäsäästä ja yrittänyt tehdä paluuta normaalien asioiden pariin. Silti tuntuu siltä, että mieli on edelleen siellä 5642:n metrin korkeudessa, kaikki ajatukset seikkailevat edelleen viikon takaisissa tapahtumissa, tuntuu kuin olisin jäänyt sinne. Osa minusta ainakin jäi.

Sanovat, että vuori muuttaa ihmistä. Ehkä se tarkoittaa juuri tätä. Olen yrittänyt kuvien ja kertomusten kautta näyttää perheelle ja ystäville, millaista Elbrusilla oli mutta tuntuu, että se on mahdotonta. Yksikään kuva ei tunnu tekevän oikeutta sille kaikelle, mitä näin ja miten sen matkan koin. Matkan, ystävät, ihmiset, sen vuoren, sen huipulle nousun ja sieltä alas pääsyn, kaiken. Tuntuu, ettei sitä pysty mitenkään selittämään kellekään muulle kuin niille, joiden kanssa matkan jaoin. Olemme jutelleet paljon ja kaikilla tuntuu olevan sama tunne.

En usko että kukaan meistä palasi takaisin kotiin samana ihmisenä, jona kaksi viikkoa sitten Venäjälle lähti. Jotenkin se kaikki, samalla kun yhdisti meitä seitsemää, teki jokaisesta meistä vähän eri ihmisen. Jos haluaa kliseiden kautta asiaa käsitellä, niin ainakin minusta tuntuu, että näen vähän kaiken toisin. Teki todella hyvää ymmärtää oma merkityksettömyytensä istuessaan ukkospilven sisällä, pilven, joka juuri tappoi yhden kiipeilijän kilometriä korkeammalla. Ja teki todella hyvää sen jälkeen löytää itsestä joku valtava voima, joka tarvittiin siihen, että Euroopan korkeimpaan pisteeseen pääsin. Ja etenkin sieltä alas. Tuntuu, että löysin jonkun suuren nöyryyden kaiken edessä, vaikka tällä hetkellä se muille ehkä brassailulta ulospäin näyttääkin. Mitä tahansa matka kuitenkin tekikään, ainakin se muutti minua parempaan suuntaan.

Olen yrittänyt viime päivien ajan olla tekemättä mitään suuria päätöksiä elämääni koskien, koska olen edelleen siellä vuorella. Ja pelkään, että se vääristää ajatuksiani, jotka silti tuntuvat tällä hetkellä kirkkaammilta kuin koskaan. Olen vain kirjannut mietteitäni ylös ja koitan palata niihin sitten, kun jossain vaiheessa ehkä täältä pilvien alapuolelle laskeudun.

Ainoa varma päätös, jonka olen tehnyt on se, että jatkoa seuraa. Tähän oloon ja siihen viikon takaiseen huipulle nousun aiheuttamaan euforiaan on helppo jäädä koukkuun ja sitä jää janoamaan lisää. Suunnitelmat ensi vuoden Kilimanjarolle lähdöstä ovat jo nyt etenemässä ja varmaa on, että se toteutuu. Aikataulu ja muut asiat toki ovat vielä täysin auki, mutta menossa ollaan. Ja kun Afrikan korkein piste on saavutettu, pelkään ja haluan nälän kasvavan syödessä. Tällä hetkellä ajatus on, että kaikkien maanosien korkeimmat huiput on saavutettava, ns. Seven Summits suoritettava. Viime viikko oli oivallinen testi omiin kykyihin ja sen onnistuttua luotan siihen, että uskallan ainakin yrittää tähdätä koko värisuoraan. Olen jälleen siinä klassisessa tilanteessa, jossa enemmän jäisi harmittamaan se, etten yrittäisi kuin se, että jättäisin kokeilematta. Tähän sohvalle en ainakaan aio jäädä enää ikinä.

Mietimme Elbrusin porukalla pari päivää sitten, että koska saa alkaa kutsumaan itseään vuorikiipeilijäksi? Että jos kaksi huippua on jo huiputettu, joista toinen sattui vielä olemaan Euroopan korkein vuori, ja seuraava on jo suunnitteilla, saako silloin sanoa, että on vuorikiipeilijä? Soberismia – Kalliosta kukkulalle -kirjankin sain eilen päätökseen ja muutamien hienosäätöjen jälkeen sen pitäisi lähteä painoon ensi viikon lopulla. Saanko sitten kutsua itseäni kirjailija-vuorikiipeilijäksi?

No, sain tai en, ei sillä väliä, ainoa mitä tiedän on, että täällä vuorella ollessa minulla on parempi olo kuin minulla on ehkä koskaan ollut. Ja aion nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää. Toivottavasti loppuikäni.