Soberismia

Astelin viime viikolla harvinaisen hyvin mielin Töölön Mehiläiseen, kun terapiani kesätauko oli viimein ohi. Tuntui, että oli valtavasti kerrottavaa ja puhuttavaa viimeisen kuukauden tapahtumista ja fiiliksistä.

Tullessani sisään, terapeuttini sanoi saman tien, että näytän ”erilaiselta”, tarkoittaen, toivottavasti, hyvällä tavalla. Sanoin naureskellen, että kyseessä on varmaan tämä viiden kilometrin korkeudesta haettu rusketus. Aloimme vaihtamaan kuulumisia ja kertaamaan tapahtumia kunnes suunnilleen puolessavälissä istuntoa hän yhtäkkiä totesi huudahtaen, että ”sähän oot rauhallinen! Sitä se on!”

Ja sitä se tosiaan on. Edelleen, lähes kuukausi Elbrusin huiputuksesta, olo on jotenkin levollinen, rauhallinen, seestynyt. Se heijastuu vähän kaikkeen tekemiseen ja olemiseen, ihan jopa jokapäiväiseen hengittämiseen. Olen jotenkin paljon kevyemmin kaikkien asioiden edessä, stressittömämpi ja iloisempi. Etenkin iloisempi. Se tuntuu joka solussa ja joka asiassa, jonka kohtaan. Jotenkin vain on sellainen olo, että suotta näistä hommista jännittämään.

Periaatteessahan mikään ei ole muuttunut sitten taannoisen Venäjän matkan. Samat rahahuolet minua painavat, samat sosiaaliset koukerot ihmetyttävät, sama masennus tuolla taustalla on. Mutta jotenkin niihin suhtautuminen on ollut täysin toisenlaista kuin ennen. Velkojen painaessa niskaan kämppäni ollessa edelleen myymättä olen esimerkiksi jotenkin vain tyytynyt ajatukseen, että en minä tässä voi rahaksikaan muuttua, ei tässä voi kuin odottaa. En siis ole osannut enää stressata asiaa liikaa, koska se ei ole omissa käsissäni, se on sen käsissä, joka joku päivä tulee ja kämpän ostaa. Tiedän että se tapahtuu, tyydyn siis odottamaan ilman, että rintaa ahdistaa ajatus koko ajan.

Poikani aloitti koulun pari viikkoa sitten intoa puhkuvana ekaluokkalaisena. Odotin ensimmäisen koulupäivän olevan jotenkin sydämen pohjasta sieppaava, kun äitinsä kanssa menimme poikaa saattamaan. Ajattelin kesällä jo, että siinä aamussa kohtaa jotenkin liian monta menneisyyden asiaa ja että se tulee olemaan vaikea ja haikea päivä. Vielä mitä! Ylpeänä katselin, kun pieni mies marssi koulunpenkille ja oloni oli lähinnä vain suunnattoman onnellinen. Että kylläpä tässä on käynyt hyvin. Tapasin muuten ex-vaimon uuden miehenkin taannoin. Mukavan oloinen mies. Ja tärkeintä on, että niin myös poikani mielestä. Mieluummin niin kuin että yhtäkkiä kuvioissa olisi mukana joku mulkku. Oli mukava huomata olevansa onnellinen toisen puolesta. Ja rauhallinen asian edessä, aiemmin kun olisin lähetellyt jo aika monta uhkausviestiä ja ehkä rikkonut eksän ikkunat. Tai sen miehen.

Outoja juttuja yksi vuori ihmisessä teettää, sanoin terapeutilleni. Tämä oli samaa mieltä, mutta ymmärsi mistä se johtui, oli kuulemma nähnyt työssään monta sellaista hetkeä, jotka olivat ihmisiä muuttaneet. Sekä huonompaan että parempaan. Sellaisia, jolloin oikeastaan monen vuoden asiat, ilot, surut, kaikki kulminoituvat yhteen hetkeen ja jonka jälkeen ihmisen elämässä kaikki on vähän toisin, jopa se ulkonäkö. Elbrusin matka oli minulle sellainen.

Kerroin terapeutille aikomuksestani huiputtaa loputkin maanosien korkeimmat vuoret, kuinka jäin siihen tunteeseen koukkuun ja kuinka olen tulevaisuudensuunnitelmieni kanssa ihan tosissani. ”Kun sut näkee nyt, tuon näköisenä, onnellisena, rauhallisena, en usko että kukaan epäilee ettetkö olisi”, hän sanoi. ”Ja ettekö onnistuisi.”