Soberismia

En minä köyhä ole. Oikeastaanhan minulla on vähän kaikkea. Herään joka aamu etelähelsinkiläisessä 80 neliön kodissani, laitan 27 dollarin SuperDryn bokserit  jalkaani ja menen keittiöön tekemään itselleni espressokoneella espresson. Ne kapselit maksavat yli viisi euroa paketilta. Makaan Virossa käsityönä teetetyllä mittatilaussohvallani, joka oli ainoa asia levyhyllyn lisäksi, jonka halusin avioerossa itselleni. Se on maailman mukavin sohva, se on minun kotini. Jossain vaiheessa, käytyäni Kaivopuistossa lenkillä, laitan suihkun jälkeen 60 euroa pullolta maksavaa partavettä poskille, silleen sopivasti etten ihan löyhkää mutta kuitenkin tuoksahdan hyvälle vielä iltapäivälläkin. Laitan sadan euron Vansit jalkaan, hyppään 20 000 euroa maksavan Jeeppini kyytiin ja ajan tieheni jonnekin suunnittelemaan seuraavaa vuorikiipeilymatkaani.

Mutta ei minulla kyllä rahaakaan ole. Ei sitten niin penniäkään. Tilini saldo on yleensä maksimissaan parikymmentä euroa kerrallaan ja jos sinne rahaa jostain tulee, se myös menee sillä samalla sekunnilla. Jos ulosottomies ei ehdi sitä ulosmittaamaan, maksan sillä itse laskuja ja velkoja pois eurolleen sen verran kuin katetta riittää, jättäen kuitenkin sen parikymmentä euroa, joka on kutakuinkin viikon ruokabudjettini. Luovuudella kuitenkin onneksi pärjää keittiössä aika pitkälle. Taannoin lähdin palaveriin Lahteen. 20 000 euroa maksavan Jeepin bensavalo syttyi paluumatkalla siinä Mäntsälän paikkeilla ja jollain höyryillä ja hyvällä onnella putputin auton kotipihaan asti. En voinut pysähtyä tankkaamaan, koska tilillä oli tasan 1,65 euroa rahaa, jolla ei olisi saanut autoon edes litraa bensaa. Kesäkuussa yritin ostaa itselleni uuden t-paidan, koska mietin, että pakko se on edes joskus itseä vähän helliä ja että uusi paita piristää eloa. Tilillä oli tuolloinkin 20 euroa, mutta kävi ilmi, että t-paidat maksavat nykyään jotain 35 euroa eikä rahani riittänyt siis yhteenkään. Onneksi Elbrusilla myytiin paitoja alle kympillä. Ystäväni saattavat pyytää minua lounaalle tai syömään ja keksin aina jonkun kiireisiin vetoavan tekosyyn, koska minulla ei ole varaa lounaaseen mutten kehtaa sitä oikein ääneenkään sanoa. Keittiöni nurkassa on kassillinen tyhjiä pulloja ja olen ajatellut, että se ojanpohja on sitten se päivä, kun joudun viemään nuo pullot kauppaan saadakseni lapselleni ruokaa pöytään. Se päivä ei ole onneksi vielä koittanut, joskaan ei se ole kaukanakaan ollut.

Asuntoni on nyt ollut myynnissä huhtikuusta lähtien muttei tunnu menevän kaupaksi. Saisi pikkuhiljaa mennä, se nimittäin vapauttaisi minut tästä velkahelvetistä kertalaakista. Se on päivä, jota odotan enemmän kuin mitään koska nykyinen rahatilanteeni on ainoa asia, joka enää kaikkien näiden vuosien jälkeen mieltäni painaa päivittäin. Se ahdistaa, se on mielessä koko ajan. Niin kuin on myös se hetki kun asunto menee kaupaksi. Siitä haaveilen. Sinä päivänä, velat maksettuani, aion käydä ulkona syömässä, ostaa t-paidan ja tankata auton tankin täyteen.

Kirjoittelin jonkin aikaa sitten kunnianhimosta ja siitä, kuinka arvotin ennen itseäni ja muita statuksen kautta. Samaa voi jollain tasolla sanoa rahasta. Minulle oli aina tärkeää, että minua ei kuvitella köyhäksi. Koska köyhähän on huono. Tai jotain sellaista. Olin sitä mieltä, että yksi olennainen osa sitä statusta ja ihmisten kunnioitusta on se, kuinka paljon rahaa sillä on. Ei tarvinnut olla rikas, mutta toimeentuleva, sellainen jonka ei tarvitse miettiä, että lähteekö lounaalle tai ostaako uuden paidan. Ei se rahasta koskaan ollut kiinni. Öykkäri ja keikari ei saanut olla, mutta sellainen hyvin toimeentuleva oli hyvä, kaikki sen alle olisi ollut vähän noloa.

Ajatus kuulostaa tänään melko ontolta ja vastenmieliseltä.

Tänään tiedän paremmin enkä onneksi mieti itseäni, enkä ketään muutakaan, rahan kautta. Ei minua kiinnosta. Lähinnä hävettää, että olen joskus niin edes tehnyt.

Eikä tämä rahattomuus mitään noloa ole, ärsyttävää lähinnä ajoittain. Mutta mitä vähemmän minulla on rahaa ja mitä raadollisempia jotkut päivät ovat näkkileipärahoja metsästellessä jostain sohvanraosta, sitä enemmän huomaan että arvostan ihan muita asioita. Terveyttä. Aurinkoisia päiviä, raitista ulkoilmaa. Pitkiä kävelyjä rannassa, hyvää kahvikupposta auringonlaskussa, haikkausta Nuuksiossa. Isoja pieniä asioita, joita ennen en oikeastaan vaivautunut  edes ajattelemaan, ne olivat itsestäänselvyyksiä.

Välillä mietin, että miten ihmeessä minulla on voinut aikoinaan olla varaa ryypätä? Oli palkka ja tulot silloin joskus mitä tahansa, miten ihmeessä minulla on ollut laittaa viinaan rahaa keskimäärin 500 euroa viikossa?? Nyt eläisin moisella summalla vähintään kuukauden.  Mutta sitten muistan, että join silloin ne rahat, joita tänään makselen ulosottomiehelle.