Soberismia

”Kyllä sinäkin Teemu vielä viinaa tulet juomaan, olen siitä aivan varma.”

Näin totesi hyvä ystäväni pari päivää sitten kuluttaessamme terassin penkkiä Kalliossa.

”Niin varmaan tulenkin”, vastasin täysin luontevasti.

Havahduin tuohon vastaukseeni oikeastaan vasta myöhemmin. Se tuli jotenkin liian helposti. Että niin, totta kai minä vielä joku päivä viinaa juon. Että tämä nyt vain on tällainen vaihe.

Oikeasti en tiedä. Onko tämä vain vaihe? Vai onko niin, että korkki on oikeasti laitettu lopullisesti kiinni. Tämä on kysymys, johon olen vastannut sekä muille, että itselleni moneen kertaan sanomalla, että en tiedä, en ole päättänyt. Aloin alun perin kutsumaan tätä toimintaani ”soberismiksi”, koska mielestäni absolutismi oli liian lopullinen sanamuoto. Ja ajatus. Kun lopetin yhdeksän kuukautta sitten, en oikeastaan tiennyt mikä oli suunnitelmani. Silloin ajattelin, että lopetan, ainakin toistaiseksi, ja katsotaan miten homma etenee.

Kun mietin miten paljon on tapahtunut sen jälkeen, on välillä vaikea uskoa itsekään, että mihin tässä on ryhtynyt. Tai oikeastaan päässyt. Silloin ajattelin, että juomisen lopettaminen auttaa siihen, että loppuu se aikuisen miehen sekoilu. En olisi voinut kuvitellakaan, millainen katharsis tästä koko prosessista olisi tullut ja mihin kuntoon pääkoppani (ja tietenkin myös Brad Pitt-tyyppinen ulkomuotoni) on päätynyt sen jäljiltä. Ja siis prosessihan jatkuu koko ajan, se on päättymätön.

Jos nyt narauttaisin taas korkin auki, tuskin tuo prosessi keskeytyisi. Siinä määrin on kirkastunut kaikki asiat, ja kirkastuvat yhä edelleen, että en usko, että nyt juomisen aloittaminen uudelleen olisi kovin tuhoisaa. Ei ainakaan niin tuhoisaa, kuin se oli vuosi sitten. Todennäköisesti hommahan toimisi aivan hyvin, ainakin alkuun, ja osaisin pitää juomiseni näpeissä, koska olen oppinut niin paljon sinä aikana, kun sitä en ole harrastanut.

Mutta.

Ensinnäkin, juominen nyt olisi pelottavaa. Todella pelottavaa. Se tarkoittaisi minulle kontrollista luopumista, kontrollista, jonka olen vihdoin saanut. Kontrollista omiin ajatuksiini. Olisi todella pelottavaa olla nyt kännissä. Pelkäisin itseäni.

Toisekseen, en todennäköisesti saisi siitä mitään. Siitä kännistä. En mitään krapulaa enempää. En mitään, mitä kaipaisin juuri nyt tai mitä en saisi kahvikuppini pohjalta, aamulenkiltä, Kaivopuiston auringonnoususta tai mukavasta illasta ystävien kanssa. Miksi siis vaivautua?

Ystäväni lempeässä Kallion illassa oli sitä mieltä, että koska demonini alkavat olla voitettu, ihan hyvin hän näkisi, että voin taas pulloni avata. Koska ”olet kuin uusi ihminen nykyään ja luultavasti osaisit taas pitää kivaa sen viinaksen kanssa.” Totta. Mutta kun minulla on kivaa nytkin.

Eli takaisin alkuperäiseen kysymykseen. 

Saanko muuttaa vastaukseni? En ehtinyt sitä vielä lukita!

Ei. En usko, että tulen enää juomaan viinaa.