Soberismia

Istun junassa matkalla Turusta Helsinkiin. Väsyttää. Keväinen Suomi  auringonnousun aikaan on aika kaunis junan ikkunasta nautittuna.

Takana on neljän päivän kiertue hollantilaisen Anneke Van Giersbergnin ja tämän yhtyeen kanssa, joka onnistui yli odotuksien. Fiilis on siis muikea. Etenkin, koska Anneke Van Giersbergen tunnetaan ihanana, vilpittömänä ja vaatimattomana artistina ja sitä ja vielä enemmänkin hän todella oli.

Reissu oli myös ensimmäiseni selvin päin. Siis keikkareissu. Sellainen paheiden kylpy, missä viina virtaa ja missä järjestetään vähintään orgioita, tuhotaan hotellihuoneita ja poltetaan keikkabusseja siinä ohessa, kun välillä leikitään rock’n’roll jumalaa lavalla tuhansien kuolaavien juuri ja juuri laillisten neitojen edessä. Kyllä te tiedätte. Sellaista suurta ja mystistä rock-glamouria nenät valkoisena. Sellaista, mitä ei hullukaan tekisi selvin päin.

No, tämä hollantilais-yhtye oli niin pelottavan hienovaraista sakkia, etteivät raaskineet edes juomattomia viinoja backstagelta ottaa mukaansa lähtiessään nukkumaan heti keikan jälkeen. Aivan oikein. JUOMATTOMIA VIINOJA! BACKSTAGELLA! Ei onnistuisi suomalaisilta.

Kyseessä oli siis muutenkin hieman erilainen reissu kuin normaalisti, ei vain sen takia, että itsellä oli korkki kiinni. Mutta silti, ai että oli mukavaa istua kiertuebussissa selvin päin ja täysin krapulattomana! Yleensä näissä reissuissa pelkästään närästys on ollut sitä luokkaa, että on tullut äitiä ikävä. Eilen tuli ainoastaan sen takia, että oli äitienpäivä.

Parhaina kiertuemuistoina vuosien varrelta mieleeni ovat jääneet keikat Moonsorrow-yhtyeen kanssa sekä etenkin vuosittain järjestetyt Dimebag Beyond Forever –hyväntekeväisyyskiertueet, joilla toimin kiertuemanagerina. Kuten kuvitella saattaa, kummatkaan matkaseurat eivät ole olleet niitä selväpäisimpiä. Moonsorrown kanssa yritimme valmistaa aamuviideltä munakasta hautakynttilän avulla oululaisessa hotellihuoneessa foliohatut päässä, Dimebag-reissuista kertonee olennaisen se, että loppuvuodesta 2009 onnistuimme polttamaan bussin Lempäälässä ja seuraavana vuonna hotellinomistaja uhkasi tappaa minut Kuopiossa.

Hyviä muistoja kaikki. Mutta kyllä täytyy sanoa, että tämä töissä kiertueella oleminen on aika paljon helpompaa ja vähemmän kuluttavaa näin selvistellessä. Tällä hetkellä olo on sellainen, että takana on yksi parhaista reissuistani koskaan ja plakkarissa on hieman erilainen muisto noiden aiempien oheen. Hollantilaiset tarjosivat pehmeän laskun kiertue-elämään ja huomaan pitäväni siitä edelleen, vaikken juokaan. Pidän siitä ehkä jopa aiempaa enemmän.

Seuraavaksi sitten festareiden kimppuun!

Mutta sitä ennen Vapauden Luvattuun Maahan™.

Seuraava bloggaus tulee sitten New Yorkista.

Millainenkohan Amerikka on ilman viinaa?