Soberismia

Vuosi sitten vapun jälkeisenä aamuna heräsin kevyeen jomotukseen. Minulla oli naama ruhjeilla, ylähuuli oli haljennut, alahuulesta oli mennyt hammas läpi, nenä oli turvoksissa ja rintalastassa oli hiusmurtuma.  Juotuani edellisenä päivänä, tuona työläisen juhlana, litran pullon Jägermesteria ja perinteiset kuohuvat päälle, yritin päihittää pihassani seisovat puutarhakalusteet menemällä niistä ilmeisesti yli. Tai läpi.

Äidille selitin olleeni töissä keikalla ja ajautuneeni moshpittiin. ”Kauheen vaarallinen tuo sun ammatti. Kuka uskoisi, että keikkamyyjällekin voi käydä noin.” No kuule niinpä, tää on kato rankkaa hommaa, äiti rakas.

No, tänä vuonna perinteitä vaaliaksemme pieni poikani suoritti samassa hengessä kaatumisen ja repi otsansa auki ja ruhjeille. Isäänsä onneksi viisaampana, tällä oli sentään kypärä päässä, joten säikähdyksellä selvittiin. Loppu vappuaatosta menikin sitten viltin alla vaaleanpunaisia panttereita katsoessa. Oikein hyvä.

Tänään heräsin kipeänä. Pentele. Ehkä kehoni on sitä mieltä, että kun edelliset 20 vuotta tänä päivänä on ollut jännä olo, tulee sen jatkua. Kroppa reflektoi historiaani ja muuttuu hitaammin, kuin mieleni. Jos näin olisi, en malta odottaa, millainen superleprasyöpä ja aids koittaa Tuska-festivaalin jälkeisenä aamuna.

Eilen tuli myös pitkästä aikaa sellainen olo, että olisipa kiva vähän juua viinaa. Johtuen ehkä siitä, että tämän vuoden toistaiseksi lämpimin päivä osui juuri eiliselle, kun koko kansa on joka tapauksessa puistossa juopumassa, oli sellainen jännä fiilis. Hetken mietin jo, että eihän se nyt ketään haittaa eikä keltään ole pois, jos tuosta nyt vähän kuohuviiniä otan, sitä kun oli kovasti joka paikassa tarjolla. Noin yleisesti olen koittanut välttää Kaivopuiston kaltaisia massajuhlia kiertämällä ne kaukaa, mutta jotenkin eilen sekään ei haitannut. Oli itse asiassa ihan mukavaa paistatella muun Suomen kanssa päivää, en edes häiriintynyt siitä, että ympärillä ryyppäsi rapiat 60 000 muuta ihmistä hassuissa hatuissa. Mielestäni viikon takainen Tallinna Suomi-urpoineen oli paljon karmaisevampi kokemus.

No, en kuitenkaan juonut. Mutta mieli teki. En tiedä mikä se tänä päivänä lopulta on, mikä saa minut olemaan juomatta. Kenelle sen olen oikeastaan velkaa?

Samalla, kun täällä hoen sanaparsia, kuten ”ihan sama” ja ”minä itse, itselleni”, en kuitenkaan täysin seuraa oppejani. Koska hedonismin hetkilläni minä voisin ihan hyvin ottaa sen pullon ja juoda silloin, kun kerran oma mieleni niin haluaisi. Takaraivossa kuitenkin jarruttaa usein se ajatus, että en voi niin tehdä. Aiheuttaisin pettymyksen itselleni ja etenkin muille, jos alkaisin taas juomaan, toisaalta myös päästäisin kaikki ne ihmiset juhlimaan, jotka ovat jo syksyllä selkäni takana naureskellen lyöneet vetoja viinalakkoni kestosta. ”Toi selvistely ei kesää näe.” Sitä nautintoa en aio heille antaa.

Jotenkin, jos nyt palaisin juopottelun pariin, minua hävettäisi aivan tolkuttomasti. Vaikka minunhan pitäisi olla vahva itsekäs ihminen, jolloin häpeä on turha tunne. Koska mitään sellaista, mitä itse haluaa, ei pitäisi hävetä. Jos siis nyt kuitenkin olisin vetänyt tolkuttomat pleksit, koska  siltä tuntui ja vähän sitä jopa halusin, olisiko minulla ollut tänään hyvä, vahva, itsekäs olo?

Ei.

Vuosi sitten aamulla häpesin peilikuvaani, tänään en.