Soberismia

Kylläpäs nyt vain on hyvä boogie.Siksi kirjoitan nyt ärsyttävän hyvänmielen liibalaaba-blogin. Sellaisen vähän kukkasille tuoksahtavan, joka ei sovi minun hevisaatananatsiperkele-imagooni kyllä yhtään. Sori.

Katselen tässä kello aamuviiden auringonnousua ja juon joka aamuista cappucinoani. Poika tuhisee unissaan tuolla sängyssä, kuuntelen Slayerin Seasons in the Abyss –albumia ja poltin juuri päivän ensimmäisen tupakan.

Perjantaina täytin 34 vuotta.  Aamu alkoi suru-uutisella kitaristilegenda Jeff Hannemanin poistuttua toisenlaisille metsästysmaille. En sinänsä osaa koskaan olla liian tunteellinen itselleni tuntemattomien ihmisten poismenojen alla, mutta kyllä sitä huomaa jonkun hermon värähtävän, kun omat suosikkinsa potkivat tyhjää. Slayerin Jeff Hanneman oli yksi heistä. Tätä ennen olen osannut tuntea surua ainoastaan Pink Floydin Rick Wrigtin kuoltua, Bathoryn sielu Thomas ”Quorthon” Forsbergin lähdettyä Valhallaan sekä etenkin lavalle kesken keikan murhatun Dimebag Darrellin elämän päätyttyä traagisesti. Hitto, siitäkin muuten on jo pian kymmenen vuotta aikaa.

Kuuntelin flunssapäissäni koko viikonlopun Slayeria, katsoimme poikani kanssa War at the Warfield –dvd:n ja kerroin Hannemanista. ”Pappa, miksi hevissä pitää aina heiluttaa tukkaa?”

Kerroin, että Raining Bloodin jokainen sointu on mielestäni nerokas. ”Niin minunkin mielestäni”, komppasi poika.

Perjantaina minulla oli pitkästä aikaa vieraita kotona.  Taisi olla jopa ensimmäinen kerta nykyisessä kodissani. Vähän niin kuin bileet. Paitsi että mehän olemme aikuisia. Eli ”illanistujaiset”. Ai kamala.

Istuimme pihassa, grillasimme ja katselimme porukalla lätkää. Joimme Reign In Blood –punaviiniä, itse nautin lahjaksi saatua Reign In Blood –viinimarjamehua ja nauroimme paljon. Sain lahjaksi Hulk-bokserit.

Oli todella nasta huomata, miten kivaa oli järjestää kutsut omassa kodissa selvin päin muiden juopotellessa. Oli sellainen olo, että kaikki on kuten ennenkin, kaikki on kuten pitääkin. Tunsin vilpitöntä onnea ystävien läsnäolosta.

Tähän sellainen sydänhyniö.

Huvittavan asian itsessäni huomasin seuraavana päivänä, kun lähdini S-markettiin palauttamaan illan saldoa pulloautomaatille. Kävelin kauppaan kaksi täyttä kassillista tyhjiä tölkkejä mukanani ja minua hävetti. En tiedä miksi. Turhaan joka tapauksessa. Silti teki mieli huutaa kaikille ympärillä, että NÄMÄ EI SITTEN OLE MINUN! MINÄ EN JUO!

Yhden pullon säästin. Pakkasimme siihen pojan kanssa kirjeen jossa luki ”Onnea! Olet saanut pullopostia!”, kävelimme Kaivopuiston rantaan ja heitimme pullon mereen. Sen jälkeen söimme suklaamuffinssit lounaaksi.

Ensi viikolla lähden parhaan ystäväni luo New Yorkiin. Sitä ennen edessä on vielä neljän keikan kiertue ihanan Anneke Van Giersbergenin kanssa Suomessa, kiertue, jota olen odottanut pitkään. Ja ensimmäinen kiertueeni selvin päin. Parhautta. Keikkabussit näyttävät varmaan vähän erilaiselta näillä silmillä.

Ohhoh. Mahtaa olla kesä tulossa, kun runosuoni pulppuaa tällaista vaaleanpunaista tekstiä. Antakaa anteeksi, mutta kun minulla on hyvä olla.

Eilen tuli kahdeksan kuukautta selvin päin täyteen. En edes huomannut merkkipaalua, kuin vasta tänään aamulla. Se kertonee siitä, että olen päässyt aika pitkälle.

Koska minä olen.