Soberismia

Palasin muutama päivä sitten New Yorkin matkaltani ja olo on kuin akkulaturi olisi ollut piukassa nyt pari viikkoa. Tuntuu, että sain reissusta pienen voimalan verran virtaa lähteä kesään. Eli loma oli toisin sanoen onnistunut ja teki juuri sen, mitä loman pitääkin tehdä, antoi voimaa.

Muistan, kuinka joskus aiemmin tällaiset reissut olivat siinä määrin kuluttavia, että olisi toivonut ensimmäisenä työpäivänä matkaltaan paluun jälkeen vähintään toisen viikon lomaa toipuakseen ensimmäisestä. Sitä saattoi olla aivan poikki, turvonnut, krapulainen ja peilistä katsoi Vesa-Matti Loiri.

Yksi aika olennainen osa lomailua aikanaan oli nimittäin se viinaksen veto. Koska ai että kuulkaa kun sitä pääsi oikein ulkomaille asti tempomaan! Se se oli hienoa se. New Yorkin loputtomiin jatkuva yöelämä,  maailman cooleimmat drinkkibaarit ja ah, nuo kaikki syntiset kujat, jotka luokseen kutsuivatkaan. Sen lisäksi että ne lopulta veivät sen terävimmän kärjen siitä lomailusta, veivät ne myös lompakosta aika hyvän siivun. Ison maailman meininki, ison maailman hinnat. Jossain New Yorkissakin kun helposti maksaa sen 10-15 dollaria yhdestä drinkistä.

Ihmettelinkin, kun lähtiessä oli ongelmia saada laukku pakattua. Katsokaas kun ne rahat eivät menneetkään tällä kertaa Meatpackingin ja East Villagen baarikierroksiin, vaan näköjään SoHon kauppoihin. Ensimmäistä kertaa tuli shopattua kuin pieni tyttö karkkikaupassa. Koska oli varaa. Ja aikaa. Kun ei ollut krapulaa.

Rakastan New Yorkissa kuluttaa aikaani kävelemällä ja vain istumalla kahviloissa. Sitä tein nytkin. Se on parasta lomailua, se on inspiroivaa, se synnyttää aina jotain uutta. Siksikin on mukava palata taas arkeen, kun tuntuu, että päässä pulppuaa ideoita, kuin Studioravintola Paksun perustajilla konkurssinsa kynnyksellä. Ainoastaan sillä erolla, että omani saattavat olla kehityskelpoisia.

Sen lisäksi, että New York on mielestäni maailman inspiroivin paikka, käyn siellä, koska paras ystäväni Petski asuu siellä. Petski on yksi niistä, jonka olen tuntenut aina ja joka tuntee minut läpikotaisin. Oikean minut. Olemme tavanneet ensimmäisen kerran vuonna 1983 päiväkoti Onnelassa Ullanlinnassa, kun Petski ryömi penkin alta, jolla istuin. Jostain syystä muistan tämän. Sen jälkeen kävimme ala- ja yläasteen, lukion ja armeijan yhdessä, kunnes minä jäin tänne dokailemaan ja Petski lähti valloittamaan maailmaa. Monen vuoden seikkailujen jälkeen Petski asettui Brooklyniin. Hän on niitä ihmisiä, joita ikävöin usein ja jolle tiedän, että voin soittaa koska tahansa. Kun masennukseni aikanaan viimein diagnosoitiin, oli hän ensimmäinen, joka soitti jutellakseen. Kun lopetin viinaläträilyn, oli hän taas ensimmäisenä langan päässä. Petski on ystävä isolla kädellä.

Meillä on tapana jutella paljon. Oikeastaan, luulen että juttelemme Petskin kanssa kuin tytöt.

Puhuimme eräänä iltana siitä, kuinka paljon onkaan asioita, joita on oppinut elämästä oikeastaan vasta ihan viime vuosina. Tai vaikka kuukausina. Ja kuinka esimerkiksi yksinkertaisia sosiaalisen kanssakäymisen tapoja voi osata kunnolla oikeastaan vasta sitten, kun on täydellisen sinut itsensä kanssa ja rehellinen itselleen. Kuinka vasta sitten pystyy löytämään paikkansa ympäristössään.

Sitä kun kuvitteli aina nuorempana tietävänsä niin paljon. Ja vähän vanhempanakin. Olen oikeastaan yllättynyt siitä, että vasta näin 34-vuotiaana on oikeasti löytänyt vastauksia moniin asioihin. Että olisiko sitä pitänyt nämäkin asiat hiffata joskus jo kauan sitten. Omalla kohdallani tähän on avaimena ollut pitkälti pullon sulkeminen, joka on  saanut minut ajattelemaan asioita. Asioita kuten kuka minä olen, mitä minä ajattelen, mikä on minun paikkani täällä, mitä minä haluan. Ennen nimittäin yllättävän moni isokin kysymys sai vastauksensa vasta kun olin kännissä. Nyt huomaan, että ne vastaukset on olleet välillä aika hapokkaita. No, parempi myöhään jne.

Tai kuten Petski sanoi:

”Niin. Mutta ajattele. Sä opit 34-vuotiaana. Sulla on hyvällä tsägällä vielä kaksi kolmasosaa elämästä edessä. Jotkut ei opi ikinä.”