Eilen oli toisen kotini, Majava Baarin, kolmevuotissynttärit. Paljon ihmisiä, ystäviä, tunnelmaa, paljon hyvää. Olin koko päivän levoton jo ennakkoon, koska odotin bileitä alkaviksi kuin kuuta nousevaa.

Tämä oli pitkästä aikaa tunne, joka oli tuttu juoma-ajoilta. Siis se sellainen kutina, mikä oli aikanaan aina, kun tiesi, että tänäänpä mennään ryyppäämään! Sellainen, ettei meinannut tulla päivän muista tekemisistä mitään, koska tanssijalkaa vipatti ja ajatukset oli jo siellä bileissä ja siinä ensimmäisessä siiderissä.

Nyt se sama tunne iski selvin päin. Ihan mahtavaa! Oli sellainen mukava kutina persiissä koko päivän ja laskin tunteja siihen, että kello lyö kuusi ja pääsen raapimaan Majavan ovea. On nimittäin aika hienoa huomata tuollaisten vanhojen, hyvien olotilojen ja fiilisten paluu. Ja huomata, että ne on edelleen olemassa vaikka juhlimisen muoto on itselle eri.

Juhlat olivat juuri niin hauskat, kuin olettaa saattoi. Rupateltiin. Naurettiin. Tanssin tuolini päällä livemusiikin tahtiin. Siis ihan oikeasti. Minä. Tanssin! Tässähän alkaa pikkuhiljaa kuoriutua jostain tuolta kuorestaan sellainen tyyppi, joka haluaisin olla. Joka tekee asioita, oli ne sitten mitä tahansa, pelkästään siitä, että on luonnollisesti hyvä fiilis. Koska oikeasti, kuten joskus aiemmin taisin kirjoitellakin, minä haluaisin olla se tyyppi, joka laulaa huonosti karaokessa, tanssii pöydillä ja heittäytyy tilanteiden vietäväksi, koska on hyvä olla. Joka tekisi niitä asioita silkasta pilkkeestä silmäkulmassa, ei siksi että on kännissä.

Olin joitain vuosia sitten kaveriporukalla veneilemässä viikon verran. Meitä oli kuuden miekkosen porukka, jossa yksi ei juonut. Ei ollut juonut kymmeneen vuoteen. Muistan, kuinka tuolloin jo ennakkoon ihmettelin miten se jaksaa tällaista sekoilua tällaisessa rytmiryhmässä. Koska siis eihän nyt kukaan lähde viikoksi selvistelemään veneeseen viiden muun kännipöllön kanssa.

No. Kävi niin, että tuo selväpäinen kaveri oli meistä se, joka varmaan eniten piti hauskaa. Se oli se tyyppi, joka meni kaikille tytöille juttelemaan kaduilla, joka kiipeili patsaiden päälle ensimmäisenä ja lauloi kovaäänisesti Suomi-räppiä Turun kävelykadulla.

Silloin, samalla kun ihmettelin, olin ehkä hieman kateellinen. Että hitto, voipas jätkällä olla kivaa, vaikkei se juokaan.

Viime aikoina  tuon venereissun muistot on pullahdelleet mieleen vähän väliä. Sen lisäksi, että se oli hauska reissu ja hieno kesämuisto, se toimii minulle muistutuksena siitä, että joillain ihmisillä kiva ilman viinaakin voi olla aitoa.

Ja eilen pääsin toistaiseksi lähimmäksi tuota venereissun selväpäätä. Ja se oli aika helvetin siistiä. Seuraavaksi sitten karaokebaarit haltuun. Pyydän kaikilta anteeksi jo näin ennakkoon.

Tähän loppuun vielä pieni oodi ja onnitteluni Majavalle.

Paikka, joka ennen oli minulle se synnin tyyssija ja josta aloitin ja jonne päätin känni-iltani, on nykyään minulle kuin toinen koti. Lopetettuani juomisen Majava on tarjonnut minulle päivittäin sammiollisen kahvia, sanaristikoita, juttuseuraa ja tukea ja jeesannut selvin päin oloani vilpittömästi matkallani parempaan. Tai vatsahaavaan. Kiitos Vemmu, Pasi, Tapi, Ansku, Mikko, Oksu. Olette rakkaita. Kiitos tuesta.

Tapasin Färsaarilla miehen nimeltä Palli.

Palli oli islantilainen jättiläinen, joka oli lopettanut viinanjuonnin ja kamankäytön kahdeksan vuotta sitten sekoiltuaan tarpeeksi ja tiputtuaan kolapäissään jonkun öljytankkerin kannelta mereen. Nyt Palli kiertää kirkkoja läpi kertomassa tarinaansa auttaen muita tekemään samoin. Siis lopettamaan ainekset, ei tippumaan tankkereilta mereen.

Aloin miettiä, voisinko tehdä samaa. Tosin, oma tarinani ei olisi läheskään yhtä siisti eikä vakuuttava. "No siis joo, mä heräsin kerran mun ex-muijan rapusta, kun olin kännissä. Sit mä lopetin." Mutta että siis olisiko minusta kiertämään uskovaisia läpi kertoen että ei kannata vetää päätä täyteen?

Ei olisi.

Olen melko äärimmäisestikin uskonnonvastainen ihminen. Oma filosofiani sijoittuu jonnekin LaVeyn satanismin ja ääriateismin välimaastoon, missä uskon että ainoa korkeampi voima tällä telluksella on ihminen itse. Ja jokaisen ”jumaluus” löytyy sisältäpäin, ei yhdestäkään järjestäytyneestä, kirjaan perustuvasta sunnuntaikerhosta, missä joku muka tietää asiat paremmin kuin sinä itse. Mielestäni himo, laiskuus, mässäily, ylpeys, kateus, ahneus ja viha eivät ole kuolemansyntejä, vaan ihmisluonnetta ja etuoikeuksia. Voin myös sanoa pitäväni uskovaisia heikompina. Lampaina.

En siis näkisi mitenkään kykeneväni kiertämään jotain kirkon iltamia kertomassa, että alcohol’s bad mmmmmkay.

Moni on kysynyt, ehkä jopa pelännyt, että tässä soberismini innossa seuraava luonnollinen askel olisi Jumalan löytäminen. Että kohta koen jonkun Suuren Valaistuksen™ kun yritän paikata jotain puuttuvaa sisälläni ja tarvitsen täyttymystä elämään. Koska pelottavan usein näin tuppaa ilmeisesti käymään ihmisille, jotka addiktioistaan luopuvat. He korvaavat sen jollain muulla, kuten esimerkiksi satukirjoilla ja henkiolennoilla.

En suoraan sanottuna voi tätä käsittää ja pidän sitä, kuten sanoin, heikkoutena. Jopa suurempana heikkoutena, kuin vaikka alkoholismia. Mieluumin olisin alkoholisti kuin uskovainen, koska silloin sentään olisin inhimillinen ja ihminen, en lammas. Enkä näe tilannetta yhtään parempana, jos vain siirtyy addiktiosta toiseen, korvaa ongelmansa toisella. Samalla vielä usein tuppaa olemaan niin, että nämä ihmiset ovat niitä pahimpia saarnamiehiä asiansa puolesta, koska ovat “pelastuneet” ja haluavat samalla sitten pelastaa kaikki muutkin.  Ne ovat niitä, jotka ovat keksineet sanat “viinapiru” ja “demoni alkoholi”. Mikä helvetin demoni? Edelleen, ei se ongelma siinä viinassa ole. Ihminen itse se on se piru ja demoni, viina on vain työkalu. Ja sitäpaitsi hauska sellainen. Jos viinaa osaa käyttää, sehän on ihan mahtava aine. Sen tiesi Jeesuskin, joka muutteli vettä viiniksi saadakseen paremmat bileet.

Minulta on kyselty useinkin, että olenko ajatellut mennä esim. AA-kerhon istuntoihin helpottaakseni soberismiani. Ei. En ole. AA, vaikka perusajatukseltaan toki kauhean kiva onkin, perustuu 12 askelen ohjelmaan, joista yksi on ottaa jumala sydämeensä. Yksi AA:n iskulauseista on “Vain Jumalan armosta”.

Jos ihminen haluaa lopettaa addiktion, on se sitten viina, rööki, porno, uhkapelit tai vaikka aikuisiällä Pokemonien kerääminen, siihen ei tarvita askeleita tai jumalia. Siihen tarvitaan päätös ihmiseltä itseltään, sisältä päin. Millään muulla universumin osalla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Samalla, kun kirkko on ominut itselleen viinasta luopumisen parannuskeinot, olen törmännut moneen ihmiseen, jotka kaipaavat juttuseuraa, mutta kuten minä, kokevat sen verhoamisen uskonnolliseen kehykseen vieraaksi. Että vertaistuki olisi ihan kiva, kunhan se löytyisi jostain muualta, kuin Jeesuksen toogan alta. Pitäisi varmaan perustaa joku satanistien viinasta eroon –klubi. Lukisimme LaVeyn raamattua ja joisimme mustaa kahvia. Tai vain jauhaisimme paskaa keskenämme ja pitäisimme hauskaa, koska se olisi sitä parasta apua. Hauskanpito. Ei ongelmamme demonisointi.

Tulisikohan Palli sinne luennoimaan?

Ja kyllä. Ihan oikeasti sen nimi oli Palli. Saa hihittää. Itse hihitin joka kerta Pallin kävellessä vastaan.

Edellisessä kirjoituksessani suunnittelemani helikopteriretriitti Mykinesin saarelle muutti hieman muotoaan, kun Färsaarille osui vuoden pahin lumimyrsky sunnuntaina. Ja koska täällä myrsky on todellakin MYRSKY, meni koko maa hetkeksi kiinni eikä mitkään kopterit päässeet ilmaan. Piti siis turvautua suunnitelmaan B.

Vuokrasin auton, jolla lähdin suhaamaan ilman karttaa kohteeseen tuntematon. Pari tuntia huimissa maisemissa ajeltuani löysin syrjäisen tien, jonka varteen auton jätin, vedin rinkan selkään ja lähdin kapuamaan läheiselle vuorelle. Parin tunnin kiipeämisen jälkeen löysin sopivan telttapaikan omassa yksinäisyydessäni joidenkin satojen metrien korkeudesta ja leiriydyin. Ympärillä oli suunnattoman kaunista.

Kaunis auringonlasku muuttui kuitenkin suhteellisen nopeasti melko jännittäväksi yöksi. Färsaarilla kun tosiaan tuulee aina ja kovaa ja nyt sen sai myös suomalainen tissiposki kokea. Olen telttaillut paljon nuoruudessani ja armeija-aikoina, mutta eipä ole vastaavaa tullut ennen eteen.

Se vetää nimittäin aika nöyräksi, kun on yksin vuoren laella ja ulkona tuulee rapeat 30 m/s ja tulee rakeita. Jossain vaiheessa olin varma, että telttani katolla makaa vähintään lauma lampaita tai paikallinen sarjamurhaaja, kun asutukseni katto, joka kuitenkin alumiinikaarilla oli tuettu, tippui puoli metriä alaspäin tuulen voimasta. Aika pian kävi ilmi, ettei tänä yönä nukuta, joten menin vain ulos pimeyteen seisomaan laskettelulasit päässä ihmettelemään luonnon voimaa. Huikea kokemus. Ja pelottava.

Lopulta aamua kohti tuuli alkoi tyyntymään, taivas repesi ja sain todistaa ehkä kauneinta Pohjois-Atlantin auringonnousua ikinä. Ypöyksin. Täydellistä. Tämä oli se mitä tulin hakemaan. Vuosi sitten, ensimmäistä kertaa Färsaarilla käytyäni päätin, että jos joskus pääsen takaisin, aion nauttia itse keitetyt aamukahvit luonnossa auringonnousun aikaan. Siinä se nyt oli. Haaveet on tehty toteutettaviksi

Olisi tietenkin hienoa ja runollista, jos voisi sanoa kokeneensa jonkun suuren henkisen valaistumisen ja vähintään Mooseksen kosketuksen tuolla yksinäisellä hetkellä. Kuinka vihdoin ymmärsin elämän tarkoituksen, kaiken menneen ja tulevan ja tajusin kaiken. 

Minun ajatukseni oli lähinnä, että onpa muuten helvetin kylmä.

Seuraavaksi, ennen huomista kotimatkaa, suuntaan Skepanesin kylään (populaatio 34) tekemään tatuointia. Käteeni kirjaillaan pätkä ylijumala Odinin loitsua vanhasta norjalaisesta Hávamál-runosta.

sialfr sialfom mer.

Itseltäni itselleni.

Terveisiä Färsaarilta. Ulkona on yön aikana tullut kymmenisen senttiä lunta ja tuuli on täällä melko standardina n. 20 m/s. Puuskissa yli 30.

Täydellinen telttailu- ja vaelluskeli siis.

Parin tunnin päästä hyppään kopterin kyytiin ja jos se vain näissä olosuhteissa pääsee ilmaan, vie se minut Mykinesin saarelle, joka on Färsaarten läntisin osa. Tarkoituksenani on haastaa itseni ja vallitseva luonto vaeltaen ja telttaillen seuraavat kolme päivää. Yksin. Tosin, Mykinesissä kuulemma asuu näin talviaikaan neljä ihmistä, joten täysin en maailmasta itseäni sulje. Jos paloiteltu ruumiini joskus löydetään, ainakin syyllisten haarukka on suhteellisen helppo haravoida.

Paikalliset pitävät minua hulluna. Tullivirkailija, joka pysäytti minut saapuessani maahan, toivotti onnea ja epäili nähdäänkö minua paluulennolla. Turisti-infossa pyysivät vanhempieni puhelinnumerot ”ihan vaan varmuuden vuoksi”. Pitäisiköhän tässä olla jotenkin huolissaan?

Ei.

Päätin lähteä kyseiselle reissulle haastamaan itseni ja punnitsemaan yksinolemisen kykyni. Kyvyn, joka on uusi ja jonka olen löytänyt vasta lopetettuani juomisen. Aiemmin olen ollut sairaalloisen riippuvainen muista ihmisistä ahdistuksessani ja, kuten terapeuttini on asian diagnosoinut, minulla on ollut lähes sairaalloinen hylätyksi tulemisen pelko avioeroni jälkeen.

Nyt tuntuu siltä, että tilanne on kääntynyt oikeastaan pääalelleen. Kaipaan yksinoloa. Erakoitumista. Rauhoittumista. Ennen tunsin raastavaa yksinäisyyttä, jota sitten kompensoin halailemalla Jäger-pulloja, nykyään tunnen olevani melko vahva yksin. Luulisin, että kohta alkava kolmen päivän retriitti tuolla myrskyssä on se viimeinen etappi siihen, että olen voittanut pelkoni. Tämän kun teen, olen vahvempi kuin koskaan ja voin viimeistään heittää hyvästit yksinäisyydelle, joka ennen niin kovin söi sisältä.

Tuossa olisi nyt parisenkymmentä kiloa painava rinkka, sveitsiläinen linkkari, tolkuton kasa kuivamuonaa ja uutuuttaan hohtavat vaellushanskat odottelemassa. Ei tässä siis muuta, kuin matkaan!

Jos loppuviikosta ei ala kuulumaan uutta blogipäivitystä, olen joko hylkeenruokaa, päättänyt jäädä Mykinesiin asumaan tai  kohdannut itseäni voimakkaamman luonnon. Mutta ainakin lähtenyt tyytyväisenä miehenä, joka ei ollut yksinäinen. Ja jolla oli vatsa täynnä suklaakeksejä.

Jotenkin, kuin varkain, olen viime kuukausina törmännyt paljon vanhoihin kavereihin. Siis sellaisiin, joita en ole saattanut nähdä kymmeneenkään vuoteen, mutta joiden kanssa on yhteys pysynyt tavalla tai toisella. Ja monien kanssa olen sen satunaisen kadulla törmäämisen yhteydessä sopinut kahvitällejä ja lounaita jotka ovat jopa toteutuneet. Samalla on hienoa huomata, miten monia sellaisia ihmisiä on, joiden kanssa ei puhu vuosiin mutta jotka tavatessa tuntuu kuin olisi nähty eilen. Sellaisia, joille ei tarvitse oikeastaan selittää tai kertoa mitään.

Minulla on paljon kavereita erilaisista historiani sopukoista ja monet ovat pysyneet aina mukana. Muistan joskus lapsena, kun paras ystäväni kertoi minulle surumielisenä, että ”kun me ollaan aikuisia niin me ei sit enää tunneta”. Tämän äiti kun oli kertonut, ettei ole enää yhteyksissä lapsuudenystäviinsä. Ja me olimme 9-vuotiaina ihan varmoja, että niin asiat siis menevät, kun meni äidilläkin.

Kyseinen ystävä on lapseni kummi ja ensimmäinen ihminen johon olen koskaan tutustunut. Edelleen paras ystäväni.

Omat sosiaaliset kuvioni ovat vuosien mittaan muuttuneet monellakin tapaa, mutta vakiintuneet nyt siihen missä ovat. Mutta kuitenkin yhteys on kaikkiin kuvioihin pysynyt, osittain varmaan sen takia, että olen asunut muutaman neliökilometrin sisällä koko ikäni, osittain Facebookin ansiosta ja osittain omastakin aktiivisuudestani.

Nyt, kun olen näitä vanhoja ja vielä vanhempia ystäviä nähnyt, on tuntunut lohdulliselta tavata ihmisiä, jotka tunsivat minut jo 10-20 vuotta sitten. Silloin kun olin vielä nuori. Ja viaton. Tai no, nuori. Ihmisiä, jotka tuntevat sen Teemun normina, jota minä olen tässä viime aikoina alkanut saamaan takaisin ja jonka onnistuin viinahommien kanssa tuhoamaan. Ne tuntevat minut ehkä sellaisena, kuin oikeasti olen, tai ainakin haluaisin kuvitella olevani, eivätkä koskaan nähneet sitä pimeää puoltani. He eivät koskaan ole joutuneet mukaan siihen minun masennuksen ja viinan tekemään turbulenssiin, joka minua niin kovasti määritti viime vuodet. Tuntuu lohdulliselta, että minulla on ystäviä, jotka eivät joutuneet sitä näkemään ja jotka eivät koskaan tutustuneet siihen kaoottiseen sekoilevaan läskiin.

Ajatella, joillekin olen aina ollut vain Teemu.

Tänään haastan Teemun aikamoiseen matkaan. Eilen kävin tyhjentämässä Partioaitan, ansaiten todennäköisesti jonkun Vuoden Asiakas –tittelin, ja parin tunnin päästä lähden lentokentälle suuntanani Färsaaret. Maailman kaunein paikka. Muutaman päivän työrupeaman perään olen varannut itselleni helikopterikyydin yhdelle maailman koskemattomimmista paikoista, Mykinesin saarelle, missä aion telttailla ja vaeltaa yksin kolme päivää uusien varusteitteni kanssa. Yksin. Siis minä. Minä joka aiemmin vihasin ja pelkäsin yksinoloa yli kaiken.

Nyt menen karulle Pohjois-Atlantin saarelle, missä ei kasva puita ja tuulee standardina noin 20 metriä sekunnissa, koska haluan olla yksin. Tai no, on siellä lampaita ja hylkeitä. Kuulemma valaankin voi yrittää tähystää, jos säkä käy.

Mutta. Oli valaita tai ei, edessä on varmasti huikea matka. Kyllä, huikea matka maisemiin, luontoon ja koskemattomaan paikkaan ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta kaikista eniten, huikea matka itseeni.

Rakas päiväkirja.

Viimeisen puolen vuoden aikana:

- minua ei ole närästänyt. Kertaakaan.

- minulla ei ole ollut hikkaa.

- olen päässyt unohtamaan, mitä tarkoittaa liskojen yö. Viime yönä näin tosin unta käärmeestä.

- en ole ollut kertaakaan liian kännissä lauetakseni tunnin nylkyttämisen jälkeen. Itse asiassa, en ole myöskään nylkyttänyt.

- en ole joutunut tekstiviestitse perumaan yhtäkään tapaamista, koska en ole päässyt ylös sängystä tai sohvalta.

- en ole myöskään lähettänyt yhtäkään tekstiviestiä, jota en muistaisi. Tai tarkoittaisi.

- en ole joutunut aamulla hakemaan autoa toiselta puolelta kaupunkia lähdettyäni ”vain yhdelle” ja maksamaan ikkunassa killuvaa parkkisakkoa.

- olen pysynyt pystyssä. Naamassa ei ole yhtäkään uutta arpea.

- en ole oksentanut.

- olen unohtanut, mitä on päänsärky.

- en ole heittänyt yhtäkään astiaa seinään. Tai kiveä kebab-ravintolan ikkunaan.

- en ole maannut kertaakaan sohvalla koomassa ja voimattomana katsoen, kuinka lapseni leikkii yksin vieressä, koska "Pappa on nyt vähän kipeä".

- olen säästänyt jo pelkästään taksikuluissa n. 1500-2000 euroa. Samalla rahalla olen ostanut lennot mm. New Yorkiin, Kroatiaan, Nizzaan ja Hampuriin. Muita säästöjä en viitsi edes miettiä.

- en oleäääääöööööfgfhgfhfhfhfhgjdhfjhskhfksjfhskjfhksskjkssfghh joo.

Rakas päiväkirja. Tämä lista kyllästyttää lukijaa jo nyt. Se olisi todella paljon vielä pidempi, mutta uskon että ymmärrät pointtini vaikka jätänkin sen kesken nyt. Halusin vain muistuttaa itseäni asioista, joita en kaipaa.

Mut hei, rakas päiväkirja, aika jees.

Tapasin eilen maailman kovimman jätkän.

Monet ovat puhuneet minulle rohkeudesta ja siitä, miten voimaa vaativaa varmasti on laittaa itsensä likoon tämän blogin kautta omalla naamalla ja nimellä, vetää itsensä täysin alasti muiden edessä. Mutta ei, ei se ole rohkeutta tai vaativaa, se on inhimillistä. Näin minä tunnen ja koen, siis sen sanon. Tällainen minä olen. En minä ole kova jätkä, enemmänkin heikko. Tai ainakin herkkä. (Naiset, wink wink!)

Eilen eteeni lounaspöydässä istui mies, jota en tuntenut ennestään. Hän oli yhteisten tuttujen kautta löytänyt tämän blogin ja otti yhteyttä, koska haluaisi tavata. Isuimme Kaapelitehtaan ravintolan pöytään, hän kätteli ja sanoi ”Minulla on alkoholiongelma”.

Ei juma.

”Minulla on alkoholiongelma.”

Kuinka paljon voi vaatia ihmiseltä rohkeutta tulla täpötäyteen lounassaliin tuntemattoman tyypin luo ja tunnustaa moinen? Olin häkeltynyt. Olin tavallaan ylpeä tästä tyypistä jo, vaikka olimme tunteneet vasta noin kolme minuuttia, koska voin vain kuvitella, paljonko kyseinen tapaaminen on vaatinut.

Istuimme tunnin verran keskustelemassa aiheesta. Kyseinen herrasmies on minua parisenkymmentä vuotta vanhempi, naimisissa oleva perheenisä ja selkeästi hyvä tyyppi. Joka kuitenkin on tunnistanut itsellään tilanteen, samanlaisen kuin minulla. Siis että ei ole alkoholisti, mutta alkoholi on ongelma ja sille pitäisi jotain tehdä. Välillä tuntui hölmöltä istua siinä lammaslihapullat suussa ja ”neuvoa” kaveria, joka on minua vanhempi, kokeneempi ja monella tapaa, jotenkin... kypsempi? Että mikäs minä tässä olen neuvomaan, minähän olen ollut vasta muutaman hassun kuukauden ilman viinaa ja mistä minä vielä mitään tiedän. Mutta kuitenkin, keskustelu oli hyvä, toivottavasti antoisa ja sovimme pitävämme yhteyttä vastakin. Lupasin jeesiä kaikin tavoin, miten vain osaan.

Tapaamisen jälkeen mielessä pyöri oikeastaan kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että miten hienoa voikaan olla, että tämä blogi aiheuttaa sellaista, että ihmiset saattavat alkaa ajattelemaan asioitaan eri kantilta. Jos se, että minä olen pistänyt korkin kiinni ja sattunut nyt kirjoittelemaan siitä rivin silloin, toisen tällöin, saa jonkun tunnistamaan oman tilanteensa ja ottamaan yhteyttä, olen jotain tehnyt oikein.

Loppupäivän mietin sitä, että miten erilaisia olemme lounasseuralaiseni kanssa, mutta kuinka samojen asioiden kanssa kuitenkin painimme.

Olen paljon syyttänyt alkoholiongelmastani mennyttä. Avioeroani, masennustani, pieleen mennyttä liiton jälkeistä suhdetta, ikävääni lasta kohtaan ja milloin mitäkin. Ikään kuin ajatellut, että ilman näitä en varmaan olisi tehnyt viinasta isäntää itselleni. Tavattuani miehen, joka on minua parikymmentä vuotta vanhempi, täysin erilaisin taustoin varustettu, perheellinen ja muutenkin tasapainoisen kuuloinen ihminen mutta joka kokee alkoholin ongelmaksi, tajusin, että näin olisi voinut  käydä itselleni joka tapauksessa. Ja olisi todennäköisesti käynytkin. Että ei se tilannetta tai tekoja katsonut se minunkaan viinaongelmani lopulta, se ongelma olin minä itse. Ja avain siihen oli minun itseni korjaaminen, ei minkään muun.

Huomenna on ehkä eniten koskaan odottamani merkkipäivä. Huomenna olen ollut puoli vuotta selvin päin. Vaikka aikamääreillä ei ole lopulta minkään sortin seksuaalista merkitystä itse aiheen kannalta ja oikeastaan ainoa päivä, jolla on merkitystä, on se päivä jolloin kuolemme, olen odottanut huomista kuin kuuta nousevaa.

Koska huomenna olen ylpeämpi itsestäni, kuin koskaan ennen.

Minä. Olen. Pystynyt. Olemaan. Puoli. Vuotta. Ilman. Viinaa.

Jotenkin olen ajatellut, että tämän rajapyykin jälkeen olen tehnyt itselleni selväksi, että en enää juo. Että jos kerran puoli vuotta menee, niin sitten menee loputkin.

Vaikka kuusi kuukauttahan on lopulta ihan naurettavan lyhyt aika, sen henkinen merkitys on silti valtava. Kaikki asiat, mitkä ovat tapahtuneet yli puoli vuotta sitten, ovat niin kaukaista menneisyyttä, että voiko edes olla, että niitä on tapahtunut? Olenko todellakin ollut niin eri ihminen, kuin miltä se tuntuu? Ilmeisesti. Toivottavasti.

Paljon olen vastannut kysymykseen ”aiotko juoda enää ikinä?” ja sitä myös punninnut. En tiedä. En todella tiedä. Mutta päivä päivältä enemmän ajattelen, että en. Juomattomuus tuntuu niin hyvältä, vähitellen myös luontevalta ja, mikä tärkeintä, isolta osalta sitä mitä nykyään olen, että en halua sitä muuttaa. Kuten olen sanonut, en tarvitse alkoholia enää mihinkään. Miksi sitä siis käyttäisin? Ihan samalla tavalla, kuin vaikka jotkut miniporkkanat. Ne ovat niin helvetin turha asia maailmassa, että miksi niitä söisin. Arkinen juttu, joka nyt vain ei satu kuulumaan minun arkeeni.

Ystäväni, joka oli juomatta jonkun yhdeksän kuukautta tuossa välissä, otti ensimmäistä kertaa muutamat drinksut perjantain Emma-gaalassa. Hän siis ei ollut mitenkään tehnyt päätöstä lopettaa tai mitään, kunhan nyt vain ei jaksanut juopotella, kun oli parempaakin tekemistä. Vielä eilen, pari päivää Emmojen jälkeen, tuli viestiä, että ei saatana, tylsäähän se oli ja darrakin on vähintään kaksipäiväinen. Vastasin melko tarkalleen sanoin ”Ei Saatana. Vittumie en dokaa enää ikinä.” Ensimmäistä kertaa sanoin sen niin, että sitä ehkä vähän jopa tarkoitin.

Olen ottanut tavakseni vähintään kerran viikossa kavuta Kaivopuiston mäelle katsomaan auringonnousua. Se on huikea tunne. Siinä on jotain aika Rockya. Kaukaisuudessa kuulen Eye of the Tigerin soivan ja näen philadelphialaiset portaat. Siellä mäen päällä seisominen ja Aamun Tähden tervehtiminen on niin paljon hienompaa, kuin yksikään nousuhumala, päissään katseltu keikka, känniseksi tai darra-aamu, että mieluumin pidän tämän osana arkeani. Mieluumin kuin viinan. Tai ne miniporkkanat.

Huomenna olen aivan helvetin ylpeä itsestäni. Ja ajattelin huutaa Kaivopuiston tähtitornilta niin kovaa, kuin sielu sietää, että VITTUMIE EN DOKAA ENÄÄ IKINÄ!