Tuolta se tuli ja tuonne se meni, vuoden synkin juhla.

Onnistuin tavoitteessani olla rauhassa. Kävin tosin kokeilemassa, miltä näyttää suomalainen karaokebaari joulupäivän yönä klo 01.00. Koko nelikuukautisen soberismini aikana en ole nähnyt yhtä paljoa humalaisia ihmisiä yhdessä paikassa kerralla. Vaikka olen kieltäytynyt jeesustelemasta agendani tiimoilta, on pakko myöntää, että ajattelin olevani aika paljon parempi kuin kukaan siinä paikassa, sillä hetkellä. Eikä ne lukuisat kuulemani Bon Jovi-versioinnit ainakaan vähentäneet tuota tunnetta.

Näin vanhoja ystäviä, sellaisia, jotka ovat olleet matkassani jo vuosikymmeniä. Tiedättekö? Niitä, joiden kanssa ei tarvitse soitella tai olla yhteydessä kuukausiin mutta joiden kanssa nähdessä tuntuu kuin olisi juteltu viimeksi eilen. Niitä, joiden kanssa jakaa eniten muistoja. Heidän kanssaan tuli muisteltuja nuoruuden seikkailuja, kuten usein on tapana, ja lähes kaikki nuo muistot ja seikkailut liittyivät viinaksiin ja nuorten miesten ryyppyreissuihin. Mutta ne olivat kaikki hauskoja muistoja.

Tästä kun vuodet vierivät ja hiukset joskus harmaantuvat, ne on todennäköisesti nuo samat tarinat, joita tulemme muistelemaan. Jos viimeisen vuoden tai parin ryyppyhommat eivät menneet minulla aivan putkeen ja saivat minut lopettamaan viinan juonnin kokonaan, on jotenkin lohdullista ajatella, että olen kuitenkin joskus osannut nekin hommat kunnolla. Tuntui mukavalta muistella pitkästä aikaa sitä parikymppistä Teemua, joka lauloi aina My Wayn karaokessa huonosti ja kävi Ruoholahden kanaalissa uiskentelemassa sen sijaan, että miettisi sitä kolmekymppistä osa-aikaista yksinhuoltajaisää, joka heräilee putkasta ja polttelee siltojaan. Se sai puolen vuoden takaisen minäni näyttämään oikeastaan aika säälittävältä ja surkealta tapaukselta ja vain vahvisti sitä, että olen tehnyt oikean ratkaisun. Se, sekä joulupäivänä kuulemani karaokeversioinnit, koska mitä ilmeisimmin omat viimeaikaiset My Wayni ovat kuulostaneet vähintään yhtä karmeilta.

Sain myös parhaan mahdollisen palautteen tästä blogista. Ystäväni, yksi näistä, joita en ole aikoihin nähnyt, kertoi isästään, joka on ollut alkoholisti kolmisen vuosikymmentä mutta joka oli viime kesänä laittanut korkin kiinni. Isänsä oli löytänyt blogini, saanut siitä inspiraatiota itseensä ja on pysynyt kuivalla maalla siitä lähtien. Teki mieli itkeä. Vaikka itselleni tätä blogia kirjoitankin, olen aina miettinyt miten hienoa on, jos joku muukin tästä apua tai ajattelemisen aihetta saa. Se on osa tämänkin tekstin terapeuttista puolta. Ja tuntuu järjettömän hyvältä.

”Hieno juttu, muttei pidä innostua liian aikaisin.” Näin oli isänsä ystävälleni blogistani seuraamaansa edistymistäni kommentoinut. Ja on aivan oikeassa. Mutta tietämättään antoi minulle samalla lisää voimaa jatkaa.

Jos siis kyseinen herrasmies lukee tätä tekstiä, ja tunnistaa itsensä: Kiitos. Ja onnea matkaan. Sinullekin.

Tässä tää ny ois. Tää tämmöinen jouluaatto.

Ja maailmaloppukin tuli ja meni. Kai ne mayat osasivat ennustaa tuon tolkuttoman, loppumattoman lumisateen.

Kuskasin äsken poikani ja tämän äidin juna-asemalle ja lähetin matkaan kohti pohjoista. Kävin Kampissa. Siellä ei ollut ketään. Ostin farkut 20:lla eurolla ja kalsareita. Nyt makaan kotona viltin alla, kuuntelen puolalaista black metalia ja täytän sanaristikoita. Jääkaapissa on kinkkua, sinappia, lohta, smetanaa, bataattipannua, juustoja, tapaksia, parmankinkkua ja suklaata.

Kohta käyn moikkaamassa äitiäni .Sen jälkeen menen Majavaan glögille ja pelaamaan korttia.

Tämä on omituisin joulu, mitä olen viettänyt. Ikinä.

Kuten aiemmin kirjoittelinkin, en onneksi ole jouluihminen sen ihmeemmin, kuin ainoastaan lapseni takia. Hänen kanssaan vietin joulun eilen, tontut olivat tuoneet lahjat yöllä ja sain koko päivän seurata, kuinka onnellinen viisivuotias leikki uudellä Angry Birds-pelillään. Katsoimme Hevisaurus DVD:n kolme kertaa. Sydämeni oli pakahtua.

Ajatukseni ovat tällä hetkellä junassa matkalla Pohjanmaalle, Alpeilla rakkaan ystäväni mukana sekä itsessäni. Ja kaikki ajatukset ovat positiivisia. Pidän tästä hetkestä, tästä päivästä, tästä rauhasta.

Joulu on alunperin ollut vuoden synkimmän ja pimeimmän ajan juhla. Minusta tuntuu, että ne ajat ovat ainakin tällä hetkellä takana päin ja päivät muuttuvat taas koko ajan valoisammiksi.  Minä juhlin sitä tänään.

Hyvää Yulea kaikille.

Olen ollut tänään 105 päivää, eli tasan talvisodan verran selvin päin.  Talvisota päättyi maaliskuussa 1940 välirauhan aikaan, joten sovitaanko, että sama alkaa minulla nyt?

105 päivää aikamoista taistelua. Välillä toki ollut rintamalla rauhallisempaa, mutta aikamoista sissisotaakin on käyty. Tässä on onnistuttu luoteja väistelemään ja tullut pari pahempaa miinaakin vältettyä. Jossain vaiheessa tulin motitetuksi, mutta yksikään Molotovi, tai mikään muukaan coctaili, ei osunut. Nyt, kun välirauha on solmittu, on aika vilkaista sodan tapahtumiin.

Viimeisen 105:n päivän aikana olen:

-       ollut baarissa selvin päin 34 kertaa.

-       järjestänyt rapujuhlat.

-       juonut keskimäärin seitsemän kuppia kahvia päivässä.

-       nähnyt enemmän keikkoja selvin päin, kuin tätä ennen yhteensä.

-       laihtunut kymmenen kiloa.

-       jäänyt elämäni ensimmäiselle sairauslomalle.

-       viettänyt poikani kanssa aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin.

-       aloittanut lenkkeilyn uudelleen.

-       ymmärtänyt, ketkä eivät ole ystäviäni. Ja ketkä ovat.

-       polttanut ihan liikaa tupakkaa.

-       pyytänyt anteeksi.

-       saanut anteeksi.

-       aloittanut blogin, jota on luettu tähän mennessä lähes 16 000 kertaa.

-       saanut hiukseni ponnarille ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen.

-       huomannut miten paljon minulla on hyviä ihmisiä ympärilläni.

-       poistanut huonoja ihmisiä elämästäni, ihmisiä jotka eivät siinä ansaitse enää olla mukana.

-       tullut yhdeksi sohvani kanssa.

-       nähnyt luultavasti kaiken internetistä löytyvän aikuisviihteen

-       voittanut kymmenen euroa Ässä-arvasta.

-       katsonut jokaisen jakson YLE Teeman Hitlerin kätyreistä.

-       ostanut stetsonin.

-       tajunnut miten kova bändi PMMP on. Ja Anaal Nathrakh.

-       tutustunut yhteen Teemu-nimiseen tyyppiin, josta mä tykkään ihan tosi paljon. Sen lisäksi, että se on ihan mukava ja aika mietiskelevä tyyppi, se on myös tosi komea. Ja lihaksikas. Ja hyvä sängyssä.

Joo. Eiköhän tätä välirauhaa voi kutsua myös ihan voitoksi. Torjuntavoitoksi. Isompi kävi päälle, mutta pieni oli sisukas ja taisteli vastaan. Ja voitti.

Viikon päästä on joulu.

Minä en ole jouluihminen. Mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Ensinnäkään, en  jaksa kaikkea sitä hössötystä, mitä tämä aika vuodesta synnyttää. Toisekseen, en ole uskonnollinen ihminen, enemmänkin uskonnonvastainen. En siis osaa pätkääkään arvostaa vuodenajan verhoamista Jeesuksen juhlimiseen, etenkin kun sen alkuperäinen muoto, Yule, juhlistaa vuoden pimeintä aikaa. Tosin, onneksi, ei taida kovin moni muukaan enää nykyään yhtä äpärälasta muistella, vaan joulu perustuu muihin asioihin. Näistä tärkein on yhdessäolo, joka minullekin on se tärkein joulun arvo.

Tai olisi, jos sitä olisi.

Tänä vuonna perheeni on levällään maailmalla ja lapseni lähtee äitinsä kanssa omien sukulaistensa luo jonnekin Pohjanmaan perukoille. Olen siis joulun yksin.

Vaikka kuinka hyljeksin sen tuloa ja olen esittävinäni välinpitämätöntä koko roskaa kohtaan, tiedän jo nyt, että jouluaatosta tulee raskas. Se kun on yleensä se yksi päivä vuodesta, jolloin ihmiset ovat yhdessä. Omiensa kanssa. Ja minä vietän sen halaten jotain tapas-lautasta ja Pää Kii –yhtyeen levyä.

Toki voisin mennä ystävien luokse, kuten varmasti ainakin alkuillasta teenkin, mutta se on eri asia. Ja jostain syystä luulen, että haluan siltikin, kaikesta huolimatta, viettää iltani yksin. Kotona.

Olen viime aikoina alkanut viihtyä yksikseni todella paljon ja huomaan tarvitsevani itsekseni olemista enemmän, kuin koskaan ennen. Viime viikolla, kun oli kaiken maailman kissanristiäistä ja pikkujoulua ja sosialisoin ystävien kanssa viisi iltaa putkeen, olin lopulta aivan poikki. Kaipasin sitä yksinäisyyttä, josta aiemmin olen niin kovin valittanut. Tämä on myös yksi isoimpia muutoksia itsessäni sen jälkeen, kun lopetin juomisen. Yksinolon kaipuu. Luulen, että pääni työskentelee koko ajan sellaisilla kierroksilla, että tarvitsen sitä aikaa  näiden aatosten pyörittelyyn. Samalla huomaan nauttivani siitä. Täydestä rauhasta. Itsestäni. Sanaristikoistani. Lukemisesta. Pornosivustoista.

Miksi sitten pelkään yksinäistä joulua? Jos kerran kyseessä on sellainen juhla, josta en muutenkaan kauheasti perusta ja lisäksi nautin itsekseni olosta? Toimiihan aikuisviihdesivustot silloinkin.

Paha sanoa. Toki, sosiaalinen paine aiheuttaa osansa, kun tietää, näkee ja kuulee, kuinka kaikki on niin ihanan lämpöisesti perheittensä, lastensa ja rakkaittensa kanssa punaisissa villapaidoissaan ja glögipäissään, itselläni kun ei ole täällä ketään. Varmasti myös muistot niin lapsuuden jouluista, kuin oman poikani ja tämän äidin kanssa vietetyistäkin herättävät tunteita. Ja pelkoja jopa. Ylipäänsä varmasti oma krooninen hylätyksitulemisen pelkoni, mistä psykiatrini mukaan kärsin, aiheuttaa ahdistusta.

Mutta.

Vaikka kuinka joulua pelkäisin, vaikka se miten ahdistaisi, tiedän että sen klaaraan. Olen jo niin monta hetkeä, päivää ja härkää kohdannut ja niistä mennyt heittämällä yli, että ei yksi lisää haavaa tee. Ja jos joku on varmaa, niin se, että ryyppäämällä joulun siitä selvitäkseni, kuten olisin todennäköisesti aiemmin tehnyt, tekisi siitä paljon pahempaa, kuin mitä nyt on edessä.

Olenko kertonut, että minulla on maailman parhaat ystävät?

Nyt olen. Tämä on oodi heille.

Olen aina ollut kovin sosiaalinen tapaus ja minun on ollut helppo tutustua ihmisiin. Sen myötä olen saanut paljon tyyppejä elämääni, joista monia pidän ystävinäni. Olen sikäli onnekkaassa asemassa, että minulla on ystäviä kaikilta elämäni vaiheilta, on lapsuudenkaverit, kouluporukat, entiset partiokaverit, työn kautta tulleet ihmiset ja tietenkin perhe, jotka kaikki olen onnistunut pitämään mukanani. Olen edelleen esimerkiksi paras ystävä ensimmäisen ihmisen kanssa, johon koskaan tutustuin. Hän on lapseni kummi. Ja asuu ikävä kyllä kaukana. Mutta tiedän, että voin soittaa hänelle koska tahansa.

Yksi asia, mikä kaikkia näitä elämäni ihmisiä yhdistää, on se, kuinka paljon he välittävät. Nyt sen tiedän, olen sen huomannut kunnolla oikeastaan vasta tänä syksynä. Joku sanoi pulloni sulkeutuessa, että nyt tulet huomaamaan, keitä ne oikeat ystävät ovat, eikä kyllä valehdellut Ja samalla olen huomannut kuinka paljon heitä on.

On ollut sydäntäsärkevän hienoa huomata, miten joistain ihmisistä on kuoriutunut ihan uusia puolia viime kuukausina. Kuinka yllättäviltäkin tahoilta on tullut sanoja ja tekoja, joita en olisi koskaan odottanut. Tuntuu, että moni on elänyt soberismissani konkreettisestikin mukana, iloinnut kanssani hyvinä päivinä ja kantanut mukana huonompina. Samaten olen saanut uusia ystäviä, mikä on ollut tervetullutta, heitä kun ei voi olla koskaan liikaa.

Joskus vielä palkitsen jokaisen heistä. En tiedä miten, mutta jotenkin. Jotenkin haluan sen tehdä. Vähintään joulukortti kaikille. Haluaako joku nimen Nosturin listaan ensi viikolle?

Olen paljon tässä blogissa puhunut siitä, miten hienoa on ollut tutustua itseeni uudella tavalla tänä syksynä. Kuitenkin, vähintään yhtä mahtavaa on ollut tutustuminen muihin ihmisiin elämässäni. Enkä voi sanoin kuvata, kuinka tärkeää minulle on ollut jokainen viesti, halaus, taputus selkään ja hymy, mitä olen heiltä saanut. Viimeksi eilen sain spontaanin rutistuksen ystävältä Tavastialla. Se lämmitti pitkälle yöhön vähintään toisen talvitakin verran.

Moni on kysynyt, että eikö ole pelottavaa, ja jopa vaarallista, repiä itsensä julkisesti näin auki, kuin mitä olen tämän blogin kanssa tehnyt. Moni on arvellut minun antavan jopa aseita suoraan käteen ihmisille, jotka eivät minusta pidä tai muuten vain kokevat tarvetta arvostella tekemisiäni ja käyttää niitä minua vastaan. Koska uskokaa pois, heitä on. Tunnen henkilökohtaisestikin usean. 

Mutta. Jos virallisesti yksi ystävyyden määritelmistä on “mahdollisuus olla oma itsensä, ilmaista tunteitaan ja tehdä virheitä ilman tuomitsemisen pelkoa”, niin sen olen tehnyt. Kiitos teidän. Te olette antaneet minun tehdä niin.

Olen viimeaikoina lueskellut paljon miehillä esiintyvästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka tuntuu olevan suhteellisen vaiettu aihe.

Olen nimittäin huomannut tässä itseäni tutkiskellessani ajoittavani monia asioita lapseni syntymään. Tai oikeastaan sen jälkeiseen aikaan. Jostain sieltä tuntuu lähtevän liikkeelle moni lumipallo, esimerkiksi runsaampi alkoholinkäyttöni, avioeroni, masennukseni. En itse asiassa muista, että olisin voinut jotenkin erityisen huonosti ennen kuin minusta tuli isä.

Ennen poikani syntymää muistelisin olleeni onnellinen, naimisissaoleva normaali keskiverto mies, jolla oli kaunis vaimo, koira, asuntolaina ja farmariauto. Olin suunnattoman onnellinen vaimoni tullessa raskaaksi, lapsi oli haluttu ja suunniteltu, ja sen tekeminenkin oli melko mukavaa. Päivä jolloin poikani syntyi oli toinen elämäni onnellisimmista, toinen oli hääpäiväni elokuussa 2005.

Sitten on tapahtunut jotain.

Tai sitä ennen, en tiedä. Joka tapauksessa aloin olla paljon poissa kotoa, iltoja ulkona, jättäen vaimoni lapsen kanssa yksin. Verhoten kaiken työhöni, jota tosiasiassa kyllä teinkin paljon ja joka myös edellytti ulkona ramppaamista, join useammin ja enemmän. Aloin olla ahdistuneempi ja humalanhakuisempi. Muistan jo silloin miettineeni, että olo on yksinäinen. Ja muistan, että kukaan ei koskaan kysynyt, miten minä jaksan, mitä minulle kuuluu. Lapsen hyvinvointi kiinnosti, kuten myös luonnollisesti äidin. Mutta kukaan ei koskaan kysynyt, miten isä jaksaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, tietenkin tärkein on lapsi. Ja aikuisen, etenkin isän, tulee uudessa tilanteessa ymmärtää, että huomio kotona ja kaikessa on ensisijasesti lapsessa. Mutta silti muistan, että se tuntui pahalta. Enkä osannut käsitellä tilannetta. Aloin voida huonommin.

Lapseni ollessa noin vuoden ikäinen erosin tämän äidistä. Se on ollut elämäni suurin kamppailu tähän mennessä. Soberismini ohella siis, joka taas on suoraa seurausta erosta.  Vaikka avioero oli se kohta, missä loiva pulkkamäki muuttui Super G-rinteeksi, sen pulkan kanssa olin kyllä tainnut kavuta sitä rinnettä hitaasti jo aiemmin.

Tanskalaisen, vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii jopa 6,5 prosenttia miehistä naisilla luvun ollessa 14 prosentin paikkeilla. Se jää miehillä usein tunnistamatta ja täten siis myös ilman hoitoa. Oireina ovat mm. lisääntyvä alkoholinkäyttö, pakeneminen ja levottomuus. 6,5 prosenttia kuulostaa aika paljolta. Se on iso määrä miehiä.

Olinko minä yksi heistä? En tiedä.

Sanovat, että jossittelu on turhaa, mutta minä olen eri mieltä. Jossittelun kautta voi oppia. Voi oppia itsestään, joku muu voi oppia sinusta.

Oliko minulla synnytyksen jälkeistä masennusta? Olisiko asiat menneet toisin, jos olisin sen tunnistanut, hakenut apua? Olisiko avioliittoni pysynyt kasassa, ja perheeni luonani, olisinko lopettanut ryyppäämisen jo kauan aikaa sitten? Tai lähinnä, olisinko osannut ryypätä aiheuttamatta ongelmia itselleni ja läheisilleni, jos asiat olisivat menneet toisin.? En tietenkään tiedä, mutta kehtaan veikata, että joo.

Entä kuulostaako tämä nyt tekosyiden etsimiseltä? Siis siltä, että jotta välttäisin syyttämästä itseäni kaikesta mahdollisesta holokaustista Chisu-gateen, koitan paeta vastuutani tapahtuneesta? Ehkä. Mutta koska en tunnista monia asioita itsestäni noilta ajoilta, totta kai mietin, voisiko kyse olla jostain muusta, esimerkiksi tästä. Kuten sanoin, en tiedä.

Haluan alleviivata tähän väliin kuitenkin sitä, etten syytä ketään muutakaan. Kaikista vähiten lapseni äitiä, jonka jätin yksin ja joka on joutunut kokemaan asioita, joita en toivoisi kenellekään. Ja joita pyytelen anteeksi todennäköisesti loppuikäni.

Yhden asian silti tiedän. Vastaisuudessa aion kysyä jokaiselta isäksi tulevalta ystävältäni, että mitä hänelle kuuluu. Kuinka hän voi. Se on nimittäin tärkeää.

Kolmen kuukauden rajapyykki ylittyi eilen. Kolme kuukautta olen nyt ollut ilman tippaakaan alkoholia.

Olen miettinyt juomista paljon. Samalla, kun kaikesta menneestä tuntuu olevan jo ikuisuus ja ajatus itsestäni humalassa tuntuu koko ajan kaukaisemmalta, on päässäni alkanut esiintyä yhä useammin miete, että mitä jos nyt kuitenkin. Että jos sitä nyt yhdet tuosta riipaisisi, ihan kokeilumielessä. Mitä sitten? Niin kuin äitini sanoi, jos nyt joisin, en silti olisi epäonnistunut, aloittaisin vain alusta.

Enkä edes alusta. Olen oppinut itsestäni viimeisten kolmen kuukauden aikana enemmän, kuin niitä edeltäneinä kolmena vuosikymmenenä. Siinä mielessä tunnen itseni voittajaksi jo nyt. Ja voisihan se olla, että olen tänä aikana oppinut myös sen verran, että osaisin jo juodakin normaalisti. Tai kohtuudella. Sekoilematta. Eilen mietin ihan tosissani, että josko sitä lähtisi illalla ottamaan muutaman drinkin juhlistaakseen tätä kolmen kuukauden rajapyykkiä. Suhteellisen paradoksaalinen ajatus, eikö?

No, en sitä tehnyt. Olen päättänyt, että jos joskus riiipaisen kännit, teen sen itselleni rehellisesti ja oikeista syistä. Eilinen olisi ollut vain tekosyy.

Olen päättänyt, etten retkahda, koska se olisi epäonnistumista. Se on ollut jo lähelläkin pari kertaa, mutta en ole sitä itselleni sallinut. Siitä kumpuava häpeä olisi liikaa kestettäväksi. Voin lähteä ulos sitten, kun aidosti tuntuu siltä, että on hyvä olo ja juhlan aihe. Se ei olisi retkahtamista, se olisi normaalia. Mutta tuntuu vielä aika kaukaiselta.

Yksi asia, mitä en ymmärtänyt lopettaessani juomisen, oli se, kuinka paljon kaikki vaikuttaa kaikkeen. Esimerkiksi pitkälle pinttyneisiin rutiineihini. Kun yksi melko paljon elämää hallinnut osa-alue on poissa, muuttuu sen myötä ihan kaikki muukin. Eikä pelkästään hyvällä tavalla. Sosiaalinen elämäni on heittänyt häränpersettä, pääkoppani ja fysiikkani ovat omituisessa jamassa ja pelkästään vuorokausirytminikin on täysin erilainen kuin aiemmin. On myös esimerkiksi omituista, että ryyppääminen ei koskaan ajanut minua sairauslomalle, mutta sen lopettaminen niin teki.

No, nyt on joka tapauksessa neljännesvuosi takana, määrittämätön aika edessä. Pääasiassa se tuntuu hyvältä, olen oppinut olemaan minä. Ja jos olen viimeisten kuukausien aikana oppinut paljon, en malta edes odottaa miten paljon opittavaa vielä on edessä! Ihan oikeasti odotan. Vaikka moni asia on ollut äärimmäisen kipeää kohdata ja ottaa käsittelyyn, olen sen vihdoin tehnyt. Ja siitä olen ylpeä. Ja sitä aion jatkaa ilolla.

Olen virallisesti sairauslomalla tammikuun loppuun asti. Eli lähes kaksi kuukautta. Aion ottaa siitä kaiken mahdollisen irti ja satsata puhtaasti itseeni. Ehkä sen jälkeen joku päivä koittaa sen uloslähdön aika. Se hetki, kun on hyvä olo ja juhlan aihe.

Hyvää itsenäisyyspäivää. Heräsin siihen ensimmäistä kertaa ilman krapulaa.

Ulkona on lunta. Paljon lunta. Eteläinen Helsinki on kovin kaunis.

Yleensä en ole kovinkaan välittänyt talven tulosta, itse asiassa, olen jopa melkein vihannut sitä. Vihaan nilkoista sisään tunkevaa kinosta ja auton ikkunoiden skrabaamista aamuisin. Liikenne tökkii.  On kylmä.

Paitsi tänä vuonna. Tänä vuonna, tänään, tällä hetkellä, olen iloinen, että talvi on täällä.

Sen lisäksi, että se tuo valoa pimeyteen, ajattelen tänä vuonna talvea jotenkin uutena aikakautena. Kun takana on virallisen määritelmän mukaan ”elämäni hirvein kesä”, eikä tämä mennyt syksykään ole sieltä helpoimmasta päästä ollut, on jotenkin rauhoittavaa ajatella, että nyt on käsillä seuraava vuodenaika. Ehkä tästä tulee elämäni paras talvi? Ehkä sitä seuraa huikea kevät? Ja josko se kesäkin siihen perään olisi mahtava.

Toki tiedän, ettei mikään ole sen kummemmin toisin, paitsi ehkä se, että Uunisaaresta saa taas lohikeittoa. Mutta olen asetellut ajatukseni sellaiselle moodille, että nyt alkaa taas uusi kausi.

Olen ollut kohta kolme kuukautta ilman viinaa. Kaksi meni helposti, kolmas kuukausi oli paha. Tuli ikään kuin krapula juomattomuudesta ja siitä alkuinnostuksesta. Ystäväni, joka on ollut nyt pari vuotta juomatta, kertoi, että joka kolmas kuukausi on pahin. Ja että se tulee aina sykleissä. Jos näin on, niin nyt voisin yrittää nauttia tästä talvesta, lumesta ja maisemista ainakin helmikuulle asti, jolloin siis ennusteen mukaan on luvassa seuraava vaikea kausi. Ja kuka tietää, jos (haluaisin sanoa ”kun”) pääsen eteenpäin itseni kanssa, ehkä sitä ei edes tule.

Se olkoot siis tavoitteeni.  Tähtään maailman parhaaseen helmikuuhun.

Naapurissani sijaitsee vammaisten työkoti Aula. Aulan yksi pitkäaikaisimpia asiakkaita on Markku, jonka muistan jo lapsuudestani. Markku täyttää keväällä 50 ja on henkisesti noin 5-6 vuotiaan tasolla. Juttelen Markun kanssa joka päivä, vaihdamme kuulumiset ja päivän politiikat. Tänään hän iloitsi siitä, että saa kuulemma neljä leffalippua joululahjaksi. Viime viikolla iloa tuotti syntymäpäivälahjaksi tuleva Kanarian loma, minne Markku lähtee tyttöystävänsä kanssa helmikuussa.

Markulla on maailman paras elämänasenne, sellainen, josta haluan itsekin oppia jotain. Vaikka Markkua harmitti talvi, hän intoili enemmän muista asioista. Niistä pienemmistä, kuten leffalipuista ja tupakkatauostaan. Hymy kasvoillaan. Itse asiassa, en muista koskaan nähneeni Markkua ilman, että hän hymyilisi.

Päätin aamulla, että syöksyn tästä nyt Markun opeilla tähän talveen. Ja uuteen aikaan. Ja kun me helmikuussa kohtaamme tuossa Aulan portin edessä ja Markku kertoo minulle Kanarian matkastaan, todennäköisesti silmät onnesta soikeina, aion kertoa Markulle, että tiedätkö mitä, myös minulle tämä on ollut maailman paras helmikuu.