Suomen kielen yksi kauneimpia sanoja on ”onnellisuus”. Se sisältää niin paljon hyvää.

Olen pohtinut onnellisuutta paljon viime aikoina. Itse asiassa, jos tarkempia ollaan, viime vuosina jopa. Enkä voi sanoa, että oisin ollut onnellinen. Se kun on olona niin kokonaisvaltainen, että en voi väittää sitä tunteneeni. Olen toki kokenut useita valtaisan onnen hetkiä matkalla, mutta onnellinen per se en silti ole ollut.

Joskus kyllä olin.

Minulle onnellisuus tarkoitti sitä, että oli turvallinen olo. Oli Koti isolla K:lla, siellä oli joku jonka kanssa sen jakoi. Siellä tuoksui ruoka ja siellä oli silleen mukavasti sotkuista. Sitä teki töitä, kävi ulkona ystävien kanssa, jakoi arjen. Jopa sänkyyn kuseskeleva bulldogi oli onnea. Tai no, ainakin välillä

Luulen, että meillä kaikilla on jonkinlainen punainen tupa ja perunamaa –ajatus sisäänrakennettuna päässämme, ja koska sellaiseen ajatukseen on ihminen kasvanut, kokee sen toteutumisen onnena.

Jossain vaiheessa kuitenkin itselläni se tupa paloi ja perunasatokin jäi köyhäksi. Onnen tunteen murskautuminen oli yhtä kokonaisvaltaista kuin sen olemassaolokin. Kun kaikki menee ympäriltä, on ihminen aika avuton. Ja kun on avuton, pullo on hyvä pakopaikka.

On aivan eri asia tuntea onnen hetkiä kuin olla onnellinen. Olen viime vuodet pärjännyt pitkälle noilla onnen hetkillä. Kun poikani oppi potkimaan palloa tai pyöräilemään. Tai kun vaikka syömme jäätelöä Kaivopuiston auringossa. Kun edustamani yhtye myi Nosturin ennakkoon loppuun ja nousi lavalle täyden salin edessä ensimmäistä kertaa, se oli onnellinen hetki. Edellisessä suhteessani koin lukuisia ja taas lukuisia onnen tunteita, ihan vain vaikka sohvalla leffaa katsellessa tai kävelyllä Nuuksiossa. Mutta olinko onnellinen?  En.

Ja se tuli esiin humalassa. Se tuli aina, kerta toisensa jälkeen, esiin siinä vaiheessa, kun ei jaksanut enää esittää onnellista. Mietin usein seuraavina aamuina, että mitä päässäni oikein tapahtui ilta toisensa perään, kun korvien välistä kuului naps. Ajattelin ja selittelin itselleni, että muutun aggressiiviseksi, vihaiseksi, pelottavaksi, surulliseksi (yhteenlaskettuna = ääliöksi) vain ja ainoastaan viinan takia, koska en suostunut kurkistamaan sen humalan taakse. Nyt, kun noita hetkiä ei ole ollut selvin päin, ymmärrän paremmin. Ymmärrän olleeni vain yksinkertaisesti sisimmässäni loputtoman onneton.

Siihen tunteeseen ei viina auttanut. Nyt kun olen kohta ollut kuukauden selvin päin, huomaan, ettei noita mustia hetkiä ole ollut. Olen joutunut kohtaamaan onnettomuuteni uudella tavalla, selvin päin, ja käsittelemään sitä. Ja kas kuinka kävikään.

Eilen tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että ehkä minäkin voin olla joku päivä taas onnellinen. Se olo on hyvä. Rohkaiseva.

Sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä. Meikä siispä puhaltaa nyt pölyt alasimen päältä, kaivaa lekan haudastaan ja alkaa taas takomaan.

PS. Suomen kielen rumin sana on muuten ripuli.

Kolme viikkoa takana. Tämä on pisin aika ilman viinastelua viimeiseen noin kymmeneen vuoteen.  Kolme kiloa painoa on lähtenyt.

Kaipaanko jo ryyppäämistä?

Totta helvetissä.

Tai no, en ryyppäämistä itsessään, mutta monia asioita siitä.

Kaipaan sitä pientä kutinaa, joka on jo päivällä, kun tietää, että illalla lähtee ulos. Sitä tunnetta, kun koskaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan ja mihin yö vie. En koskaan ollut se suurin yllytyshullu tai älyttömin sekoilija, mutta silti nautin aina spontaaniudesta ja illan viemäksi heittäytymisestä.

Kaipaan nousuhumalan tunnetta yhdessä ystävien kanssa. Sitä hetkeä, kun otetaan Majava Baarin tiskillä ensimmäiset lakushotit ja keksitään joku huono tekosyy, mille skoolata.  Muutamaa tuntia ja useampaa shottia myöhemmin nauretaan, että kuinkas tässä näin kävikään, kun yksille vain lähdettiin.

Kaipaan niitä tarinoita ja legendoja, joita niinä iltoina luotiin ja muisteltiin. Kuinka jokainen oli välillä ritari, välillä narri, mutta yhtälailla aina sankari. En jotenkin kykene näkemään, että näin selvin päin sitä päätyisi esimerkiksi ajelemaan Sebastian Bachin kanssa ympäri Tamperetta luvattuaan hoitaa tälle huumeita, tai sammumaan lentokentän vessaan, kun pitäisi olla jo koneessa. Ainakaan en usko, että tarinat olisi läheskään yhtä hauskoja, jos niitä lähtisi nyt toteuttamaan. Jotain oleellista puuttuisi.

Kaipaan kollektiivisia krapuloita mökeillä, hotelleissa, keikkabusseissa. Niitä oloja, kun kurkku tuntuu siltä, että sinne on paskonut vähintään shetlanninponi, kaikki hihityttää ja joku herää hakaristi otsassa sohvalta. Kaipaan darrapanetusta. Sitä tunnetta, kun housut räjähtää kohta jalasta siitä tolkuttomasta halusta, joka krapuloissa syntyi ja jonka helpotukseen kelpasi lähes mikä tahansa 70-luvun saksalainen mäntäelokuva. Se se nääs oli hieno tunne se.

Mutta.

En enää kaipaa lainkaan omaa peilikuvaani noissa hetkissä. En kaipaa yhtään sitä Teemua, jonka nuo hetket loivat ja lopulta tuhosivat. Se kun ei lopulta kuitenkaan ehkä ollut sen arvoista. Ei edes sen darrapanetuksen.

Tällä menolla muuten painan ensi kesänä n. 56 kiloa.

Olipa hieno viikonloppu.

Kuten aiemmin kerroinkin, minulla oli rapujuhlat mökilläni. Kekkerit oli äärimmäisen onnistuneet, rapuja riitti, kossu virtasi ja nauru lauantailta kaikuu varmaan edelleen Sipoon metsissä. Itse vedin vissyä neljään aamulla, saunottiin, pelattiin bändipeliä, mulkutin PMMP:n keikkabussin.

Ilta oli suoraan sanottuna hauskin todella pitkään aikaan.

Mikä erikoisinta, sain bileistä äärimmäisen paljon virtaa. Yleensä kun sitä on tottunut, että moiset iltamat vievät sen energian useammaksi päiväksi, niin nyt tuntuu siltä, kuin olisi käynyt juuri päinvastoin. Ja mikä hienointa, se energia löytyi minusta itsestäni. Sisältäpäin.

Pohdiskeltuani viime viikolla sen ”oikean” Teemun luonnetta ja olemassaoloa ja sitä, kuinka iso osa känniminästäni oli aitoa, tuntuu että lauantai tarjosi ainakin osittaisen vastauksen. Lähdin päivään ilman mitään ennakkoajatuksia. Illan ja juhlan edetessä huomasin heittäytyväni enemmän ja enemmän tunnelman vietäväksi. Olin puhelias, ekstrovertti, hyväntuulinen.

Jossain vaiheessa aloin miettiä, että meneeköhän tämä jopa hieman yli. Että ärsyttääköhän noita tuossa, kun mä tässä länkytän jotain Tosi Hyvää Läppää koko ajan, kun ne vaan haluais rauhassa ryypätä. Tuli ikään kuin olo, että pitäisi jopa jarrutella. Selvin päin. Itseäni. Sitä on nimittäin aika paljon tiedostavampi itsestään, puheistaan, sanoistaan, kun ei juo. Ihan jopa miettii välillä mitä sieltä suusta tulee ulos. Aiemmin niitä harvoja muistamiaan asioita pohti seuraavana aamuna ja hautasi päätään pusikkoon, nyt niitä osasi olla sanomatta. Tai ainakin harkitsi hieman, ennen kuin sanoi. Voi, kun tämäkin olisi tajunnut esim. pari vuotta sitten. Sitä olisi ehkä loukannut vähän vähemmän.

Juhlissa oli mukana useampi ihminen, joita en ollut tavannut aiemmin. Jonkin aikaa sitten he olisivat todennäköisesti saaneet minusta hyvin erilaisen kuvan tavatessamme, kuin nyt. Huonomman? En tiedä. Mutta erilaisen kuitenkin. Samalla itse tutustui uusiin ihmisiin hyvin erilaisella tavalla, kuin ennen. Jo se, että muistaa uuden tuttavuuden nimen vielä aamulla, on toki edistystä, mutta ylipäänsä sitä näkee aika paljon enemmän pinnan alle, kuin kännissä. Ja haluaa nähdä.

Olen pitkään pitänyt yllä ajatusta, että jokainen uusi ihminen on kusipää kunnes toisin todistetaan. Se kun on ollut helpompi tapa pitää itsensä loitolla ja päästä helpommalla, kuin että yrittäisi tutustua toiseen. Nyt kävi kuitenkin niin, että sitä oikein halusi tutustua ja  tuntea.

Ehkä se onkin siis ollut niin, että minä olen ollut  se kusipää, kunnes toisin on todistettu. 

Hauskanpito ilman viinaa muuten on teeskentelyä.

Suljettuani korkin päätin heti, etten aio jäädä kotiin makaamaan. Olen yrittänyt kiertää mukana baareissa ja kaiken maailman kissanristiäisissä ikään kuin totuttelemassa uuteen tilanteeseen ja samalla näyttämässä ystäville, että minä olen edelleen olemassa, vaikken viinaa juokaan.

Kertaakaan minulla ei ole vielä ollut hauskaa.

Ja onhan sen nyt ihan totta, että kännissä on helvetin kivaa. Endorfiinit laukkaa, sitä on nokkelalla tuulella, hauska ja ylisosiaalinen. Muistan ajat, jolloin kännit vedettiin juuri siksi, että se oli hauskaa. Niinä iltoina tuli lähdettyä yöuinnille Ruoholahden kanavaan. Tuli pelailtua jalkapalloa keskellä Hämeentietä yöbusseja väistellen ja mentyä karaokebaariin laulamaan tolkuttoman kovaa ja huonosti Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo.

En olisi todennäköisesti tavannut puoliakaan niistä ihmisistä, joita nyt pidän ystävinäni, jos en olisi ollut kännissä. Olisin miljoonaa kokemusta ja naurua  ja yhtä hienoa parisuhdetta köyhempi.

Mutta.

Olinko se minä? Oliko se Teemu, joka halusi nolata itsensä mikrofoni kädessä kerta toisensa jälkeen, vai oliko se joku, jota näyttelin? En tiedä. Käytyäni viimeiset viikot ulkona alkoholia nauttivissa seurueissa olen lähinnä vetäytynyt ja nyhjöttänyt vissylasiini. Miksi? Enkö enää osaakaan olla sosiaalinen, se hyvä seuramies, jota aikanaan näyttelin? Eikö siinä ollut edes hitusen verran minua mukana, jotain sellaista, jota voisin olla nytkin, kun en juo? Sen ainakin tiedän, ettei minua karaokeen tällaisena saisi.

Minua pelottaa,  että nyt, kun joudun tutustumaan uuteen minääni, huomaan olevani jotain aivan muuta kuin ennen luulin. Entä jos olenkin aina ollut syrjäänvetäytyvä ja hiljainen, tyyppi joka on vaan helvetin tylsä? Tunnen monta tylsää tyyppiä, sellaista joiden kanssa en ikinä olisi lähtenyt baariin. Olenko minä nyt se?

Minulla on huomenna rapujuhlat, joita itse isännöin, omalla mökilläni. Kyseessä on ihan perinteiset, viinan ja ruotsinkielen täyteiset iltamat. Tietenkin. Kuka helvetti nyt lähtisi rapujuhliin, missä ei juoda ja lauleta snapsilauluja hölmöt rapuessut rinnuksilla? En minä ainakaan.  Olen ajatellut ottaa huomisen yhtenä etappina itseeni tutustumiseen. Jos ei laulata, en laula. Jos taas siltä tuntuu, laulan Helan gåria kovempaa kuin kukaan muu, ehkä pöydän päällä seisten. Ilman paitaa. Hassu hattu päässäni.

Koska jos ihan totta puhutaan, sellaista tekee se tyyppi, joka minä haluaisin olla.

Ja tähän loppuun ilmainen vinkki alkavan viikonlopunviettoon, jonka joku unohti taannoin minulle kertoa: 

Jos tekee mieli paineita purkaakseen heittää kivi esim. kebab-kioskin ikkunasta sisään, se omistaja ei välttämättä tykkää. Ainakaan joka kerta. Ja se on myös nopeampi juoksemaan, kuin sinä humalassa. Viikonloppuja!

”Anteeksi”.

Äärimmäisen voimakas sana. Sanaan ”anteeksi” sisältyy monta asiaa, käytti sitä missä yhteydessä vain. Sanassa on arvostusta, rehellisyyttä, kohteliaisuutta, kunnioitusta, nöyryyttä, häpeää, tunnetta.

”Anteeksi, tajoilija, keitossani on kärpänen.”

”Anteeksi nyt, mutta mitä helvettiä tuolla Lähi-idässä tapahtuu?”

”Anteeksi, että olen tehnyt elämästäsi helvettiä ja pilannut kaiken.”

Olen joutunut pohtimaan anteeksipyyntöä paljon viimeaikoina. Ja olen myös pyytänyt paljon anteeksi. Perheeltä, läheisiltä, ystäviltä, kalliolaiselta kebab-yrittäjältä, jopa poliisilta. Se on oikeastaan hyvinkin vapauttava tunne, kun uskaltaa pyytää ja saa anteeksi. Vaikkei sillä poista tapahtuneita eikä niitä hyvitä, on se ainakin olevinaan alku uudesta suunnasta. Se voi joidenkin mielestä olla itsekästä, ja varmasti jopa sitä jossain määrin onkin, mutta myös harva asia on rehellisempää, kuin anteeksipyytäminen.

Kaiken tämän ”asioiden uudessa valossa näkemisen” tai ”soberismin”, vai mitä tämä nyt sitten onkaan, lomassa olen aivan innoissani alkanut pyytää anteeksi. Ja saanut.

Paitsi kerran. Se kerta oli ihmiseltä, jolle olen ehkä eniten aiheuttanut surua ja pahaa viinan takia. Hän ei ollut valmis antamaan anteeksi.

Aluksi hämmennyin. Mitä helvettiä? Että miten niin et muka anna anteeksi? Minähän olen muuttunut mies! Miten tällaiselle hattu kädessä luoksesi tulevalle uudelleenheränneelle  ei muka voi antaa anteeksi? Koin sen melkein loukkaavana.

Kunnes tajusin.

Tajusin, että eihän anteeksianto ole mitenkään pakollista. Jotkut eivät anna anteeksi ikinä. Miksi pitäisi? Missä muka lukee, että kaikki pitäisi antaa anteeksi, kunhan toinen vain vähän katuu? Tai no joo, raamatussa, mutta en ole koskaan uskonut ko. satukirjan voimaan enkä usko nytkään.

Ymmärsin kuitenkin sen, että vaikka kovin omassa päässäni olen nyt muutoksen tiellä ja näen tekoni uudessa valossa, ei se silti poista niiden olemassaoloa, eikä katumus poista aiheuttamaani, anteeksi vain, paskaa. Vahinko on jo tapahtunut enkä voi tehdä enää mitään muuttaakseni mennyttä, korkeintaan pitää huolen, ettei sama tapahdu uudestaan.

Entä jos olen kuitenkin ehtinyt loukata jo niin paljon, että en ehkä ansaitsekaan anteeksi? Se on varmaan jopa ihan oikein minulle ja  on asia, yksi monista, jonka kanssa joudun nyt elämään. Uusi tunne, joka on kohdattava. Ja kestettävä. Se pistää miettimään.

Terapeuttini (kyllä, käyn psykoterapiassa kolmatta vuotta) on sanonut minulle aina, että anna anteeksi itsellesi, ennen sitä et voi päästä eteenpäin. En ole siihen pystynyt. Ehkä joku päivä, mutta en vielä.

Ja jos en kerran pysty edes itse antamaan itselleni anteeksi, minkä ihmeen takia kuvittelisin, että voisin joltain muulta sitä vaatia?

Minä en ole alkoholisti.

Tuota lausetta olen toistanut itelleni viimeiset kuukaudet. Alkoholistilla kuvittelen tarkoitettavan ihmistä, joka ei ihan fyysisesti pysty olemaan ilman viinaa. Ne on niitä kavereita, jotka ovat juuttuneet omasta kusestaan 3T:n penkkiin ja ajelevat sillä ympyrää. Niitä, jotka kiskovat baarin ovea aamu-yhdeksältä ja pummivat kolikoita Alkon edessä saadakseen sen päivän pullonsa. Minä en ole, enkä koskaan ole ollut yksi heistä. Pystyin olemaan ilman viinaa ihan helpostikin, jos oli tarvis. Lapseni kanssa ollessani en ole koskaan ottanut huikkaakaan, en edes lasillista viiniä. Enkä koskaan ole juonut sitä yhtä tasoittavaa sunnuntaina, en ole kokenut tarvetta. Minä tilasin kebabit, join vissyä ja katsoin pornoa.

Minulla on alkoholiongelma.

Tämän taas olen joutunut tunnustamaan itselleni. Sen ymmärtäminen on ollut epämiellyttävää, avartavaa ja raskasta. Helvetin raskasta.

Ongelma alkoholista tuli siinä vaiheessa, kun aloin hoitaa itseäni sillä. Ajattelin, että se nyt vaan on ihan jees nollata tilanteet, paeta vähän muihin sfääreihin, keventää oloa (hah!). Etenkin, kun olen aina tykännyt humalatilasta. Nousuhumala tekee voimakkaaksi, rennoksi, seuralliseksi.
En ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta voin vain kuvitella miten voittamaton olo niiden vaikutuksesta tulee. Luulen, että sain saman tunteen nousuhumalasta. Että "tässä minä olen, katsokaa, olen hauska, itsevarma ja tiedostava nuori mies ja minulla on sanottavaa! Ja hei, rakastakaa minua!"

Uskon, että tulen kaipaamaan tuota tunnetta vielä pitkään.

Kuvittelin olevani oma itseni nousuhumalassa. Nyt kun katson taaksepäin, niin näyttää enemmänkin siltä, että olin tuolloin kaikista vähiten oma itseni. Olin se, joka olisin halunnut olla, rooli, näyttelijä. Oikea minäni tuli ulos siinä vaiheessa, kun an jaksanut enää näytellä. Oikeasti olin ollut jo pitkään huonovointinen, masentunut, surullinen ja yksinäinen. Ja juuri se oikea minäni aiheutti ongelmat. Ne ongelmat, jotka saivat korkin lopulta sulkeutumaan.

Olen kovasti miettinyt, että missä vaiheessa minulle kehittyi tuo alkoholiongelma. Koska aina sitä ei ole ollut. Oli aika, jolloin join viinaa hauskanpidon nimeen, juhliakseni, nauttiakseni.
Oliko se avioeroni 12-vuotisesta suhteesta? Vaiko sen jälkeisen suhteen odottamaton kariutuminen? Vai jo ennen eroani? Ehkä kenties masennuksen puhkeaminen kolme vuotta sitten aiheutti tämän? Vai olisiko sittenkin toisin päin?

Toisaalta, onko sillä edes väliä? Pääasia on, että itse tunnistin ongelman viime kesänä. Koska niinhän se menee, että se pitää itse tajuta. Ei siihen auta ystävien ja perheen hienovaraiset vihjeet, ei lääkärit puheineen eikä kirjat teksteineen. Se pitää ymmärtää itse. Vaan mitä tein tunnistettuani ongelman? Join lisää.

Vähän kuin hoitaisi palovammaa stendarilla.

Join lisää ja useammin, kuin turruttaakseni häpeän siitä, että minulla on ongelma. Tämä taas johti syvemmälle ja syvemmälle tekoihin ja tapahtumiin, jotka lopulta avasivat myös silmäni. Piti käydä pohjalla asti, että tajusi alkaa pyrkimään kohti pintaa. Minulle se pohja oli kaksi aamuista havahtumista, toinen putkasta ja toinen entisen tyttöystäväni rappukäytävästä. Ensimmäiseen jouduin syystä, jälkimmäiseen en tiedä miten olen päätynyt. Kyseinen ilta, 5.9.2012, jää kalenteriini viimeisenä kertana.

Seuraavana aamuna ymmärsin, että minulla on alkoholiongelma.

Taisin juuri keksiä uuden finglismin. "Soberismi". Se kuvatkoon uutta elämääni.

Tämä blogi on omistettu minulle ja ajatuksilleni. Kirjoitan niitä tänne, jos en nyt aivan päivittäin, niin ainakin viikoittain. Ajatuksia, tuntoja ja näkemyksiä minulle uudesta asiasta, absolutismista.

Ensimmäisen kerran join viinaa vappuaattona 1993. Viimeisen kerran torstaina 5.9.2012. Siihen väliin mahtuu monia upeita kokemuksia alkoholin maailmassa. Muistoja ystäviä, tempauksia, matkoja, naisia, elämää. Ikävä kyllä mukaan mahtuu myös typeryyksiä, putkareissuja, väkivaltaa, kariutunut avioliitto, pilalle menneitä suhteita, puhjennut masennus, ruhjeita, elämää nekin.

Nyt, kun en pakene enää pulloon, pakenen tähän blogiin. En aio jeesustella, en aio neuvoa, en todellakaan aio kertoa kenellekään miten elämää pitäisi viettää, aion ainoastaan kertoa, mitä omassa mielessäni liikkuu. Ja siellä liikkuu paljon.

Tervetuloa lukemaan.