Soberismia

Minä en ole alkoholisti.

Tuota lausetta olen toistanut itelleni viimeiset kuukaudet. Alkoholistilla kuvittelen tarkoitettavan ihmistä, joka ei ihan fyysisesti pysty olemaan ilman viinaa. Ne on niitä kavereita, jotka ovat juuttuneet omasta kusestaan 3T:n penkkiin ja ajelevat sillä ympyrää. Niitä, jotka kiskovat baarin ovea aamu-yhdeksältä ja pummivat kolikoita Alkon edessä saadakseen sen päivän pullonsa. Minä en ole, enkä koskaan ole ollut yksi heistä. Pystyin olemaan ilman viinaa ihan helpostikin, jos oli tarvis. Lapseni kanssa ollessani en ole koskaan ottanut huikkaakaan, en edes lasillista viiniä. Enkä koskaan ole juonut sitä yhtä tasoittavaa sunnuntaina, en ole kokenut tarvetta. Minä tilasin kebabit, join vissyä ja katsoin pornoa.

Minulla on alkoholiongelma.

Tämän taas olen joutunut tunnustamaan itselleni. Sen ymmärtäminen on ollut epämiellyttävää, avartavaa ja raskasta. Helvetin raskasta.

Ongelma alkoholista tuli siinä vaiheessa, kun aloin hoitaa itseäni sillä. Ajattelin, että se nyt vaan on ihan jees nollata tilanteet, paeta vähän muihin sfääreihin, keventää oloa (hah!). Etenkin, kun olen aina tykännyt humalatilasta. Nousuhumala tekee voimakkaaksi, rennoksi, seuralliseksi.
En ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta voin vain kuvitella miten voittamaton olo niiden vaikutuksesta tulee. Luulen, että sain saman tunteen nousuhumalasta. Että "tässä minä olen, katsokaa, olen hauska, itsevarma ja tiedostava nuori mies ja minulla on sanottavaa! Ja hei, rakastakaa minua!"

Uskon, että tulen kaipaamaan tuota tunnetta vielä pitkään.

Kuvittelin olevani oma itseni nousuhumalassa. Nyt kun katson taaksepäin, niin näyttää enemmänkin siltä, että olin tuolloin kaikista vähiten oma itseni. Olin se, joka olisin halunnut olla, rooli, näyttelijä. Oikea minäni tuli ulos siinä vaiheessa, kun an jaksanut enää näytellä. Oikeasti olin ollut jo pitkään huonovointinen, masentunut, surullinen ja yksinäinen. Ja juuri se oikea minäni aiheutti ongelmat. Ne ongelmat, jotka saivat korkin lopulta sulkeutumaan.

Olen kovasti miettinyt, että missä vaiheessa minulle kehittyi tuo alkoholiongelma. Koska aina sitä ei ole ollut. Oli aika, jolloin join viinaa hauskanpidon nimeen, juhliakseni, nauttiakseni.
Oliko se avioeroni 12-vuotisesta suhteesta? Vaiko sen jälkeisen suhteen odottamaton kariutuminen? Vai jo ennen eroani? Ehkä kenties masennuksen puhkeaminen kolme vuotta sitten aiheutti tämän? Vai olisiko sittenkin toisin päin?

Toisaalta, onko sillä edes väliä? Pääasia on, että itse tunnistin ongelman viime kesänä. Koska niinhän se menee, että se pitää itse tajuta. Ei siihen auta ystävien ja perheen hienovaraiset vihjeet, ei lääkärit puheineen eikä kirjat teksteineen. Se pitää ymmärtää itse. Vaan mitä tein tunnistettuani ongelman? Join lisää.

Vähän kuin hoitaisi palovammaa stendarilla.

Join lisää ja useammin, kuin turruttaakseni häpeän siitä, että minulla on ongelma. Tämä taas johti syvemmälle ja syvemmälle tekoihin ja tapahtumiin, jotka lopulta avasivat myös silmäni. Piti käydä pohjalla asti, että tajusi alkaa pyrkimään kohti pintaa. Minulle se pohja oli kaksi aamuista havahtumista, toinen putkasta ja toinen entisen tyttöystäväni rappukäytävästä. Ensimmäiseen jouduin syystä, jälkimmäiseen en tiedä miten olen päätynyt. Kyseinen ilta, 5.9.2012, jää kalenteriini viimeisenä kertana.

Seuraavana aamuna ymmärsin, että minulla on alkoholiongelma.