Soberismia

Suomen kielen yksi kauneimpia sanoja on ”onnellisuus”. Se sisältää niin paljon hyvää.

Olen pohtinut onnellisuutta paljon viime aikoina. Itse asiassa, jos tarkempia ollaan, viime vuosina jopa. Enkä voi sanoa, että oisin ollut onnellinen. Se kun on olona niin kokonaisvaltainen, että en voi väittää sitä tunteneeni. Olen toki kokenut useita valtaisan onnen hetkiä matkalla, mutta onnellinen per se en silti ole ollut.

Joskus kyllä olin.

Minulle onnellisuus tarkoitti sitä, että oli turvallinen olo. Oli Koti isolla K:lla, siellä oli joku jonka kanssa sen jakoi. Siellä tuoksui ruoka ja siellä oli silleen mukavasti sotkuista. Sitä teki töitä, kävi ulkona ystävien kanssa, jakoi arjen. Jopa sänkyyn kuseskeleva bulldogi oli onnea. Tai no, ainakin välillä

Luulen, että meillä kaikilla on jonkinlainen punainen tupa ja perunamaa –ajatus sisäänrakennettuna päässämme, ja koska sellaiseen ajatukseen on ihminen kasvanut, kokee sen toteutumisen onnena.

Jossain vaiheessa kuitenkin itselläni se tupa paloi ja perunasatokin jäi köyhäksi. Onnen tunteen murskautuminen oli yhtä kokonaisvaltaista kuin sen olemassaolokin. Kun kaikki menee ympäriltä, on ihminen aika avuton. Ja kun on avuton, pullo on hyvä pakopaikka.

On aivan eri asia tuntea onnen hetkiä kuin olla onnellinen. Olen viime vuodet pärjännyt pitkälle noilla onnen hetkillä. Kun poikani oppi potkimaan palloa tai pyöräilemään. Tai kun vaikka syömme jäätelöä Kaivopuiston auringossa. Kun edustamani yhtye myi Nosturin ennakkoon loppuun ja nousi lavalle täyden salin edessä ensimmäistä kertaa, se oli onnellinen hetki. Edellisessä suhteessani koin lukuisia ja taas lukuisia onnen tunteita, ihan vain vaikka sohvalla leffaa katsellessa tai kävelyllä Nuuksiossa. Mutta olinko onnellinen?  En.

Ja se tuli esiin humalassa. Se tuli aina, kerta toisensa jälkeen, esiin siinä vaiheessa, kun ei jaksanut enää esittää onnellista. Mietin usein seuraavina aamuina, että mitä päässäni oikein tapahtui ilta toisensa perään, kun korvien välistä kuului naps. Ajattelin ja selittelin itselleni, että muutun aggressiiviseksi, vihaiseksi, pelottavaksi, surulliseksi (yhteenlaskettuna = ääliöksi) vain ja ainoastaan viinan takia, koska en suostunut kurkistamaan sen humalan taakse. Nyt, kun noita hetkiä ei ole ollut selvin päin, ymmärrän paremmin. Ymmärrän olleeni vain yksinkertaisesti sisimmässäni loputtoman onneton.

Siihen tunteeseen ei viina auttanut. Nyt kun olen kohta ollut kuukauden selvin päin, huomaan, ettei noita mustia hetkiä ole ollut. Olen joutunut kohtaamaan onnettomuuteni uudella tavalla, selvin päin, ja käsittelemään sitä. Ja kas kuinka kävikään.

Eilen tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että ehkä minäkin voin olla joku päivä taas onnellinen. Se olo on hyvä. Rohkaiseva.

Sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä. Meikä siispä puhaltaa nyt pölyt alasimen päältä, kaivaa lekan haudastaan ja alkaa taas takomaan.

PS. Suomen kielen rumin sana on muuten ripuli.