Soberismia

”Anteeksi”.

Äärimmäisen voimakas sana. Sanaan ”anteeksi” sisältyy monta asiaa, käytti sitä missä yhteydessä vain. Sanassa on arvostusta, rehellisyyttä, kohteliaisuutta, kunnioitusta, nöyryyttä, häpeää, tunnetta.

”Anteeksi, tajoilija, keitossani on kärpänen.”

”Anteeksi nyt, mutta mitä helvettiä tuolla Lähi-idässä tapahtuu?”

”Anteeksi, että olen tehnyt elämästäsi helvettiä ja pilannut kaiken.”

Olen joutunut pohtimaan anteeksipyyntöä paljon viimeaikoina. Ja olen myös pyytänyt paljon anteeksi. Perheeltä, läheisiltä, ystäviltä, kalliolaiselta kebab-yrittäjältä, jopa poliisilta. Se on oikeastaan hyvinkin vapauttava tunne, kun uskaltaa pyytää ja saa anteeksi. Vaikkei sillä poista tapahtuneita eikä niitä hyvitä, on se ainakin olevinaan alku uudesta suunnasta. Se voi joidenkin mielestä olla itsekästä, ja varmasti jopa sitä jossain määrin onkin, mutta myös harva asia on rehellisempää, kuin anteeksipyytäminen.

Kaiken tämän ”asioiden uudessa valossa näkemisen” tai ”soberismin”, vai mitä tämä nyt sitten onkaan, lomassa olen aivan innoissani alkanut pyytää anteeksi. Ja saanut.

Paitsi kerran. Se kerta oli ihmiseltä, jolle olen ehkä eniten aiheuttanut surua ja pahaa viinan takia. Hän ei ollut valmis antamaan anteeksi.

Aluksi hämmennyin. Mitä helvettiä? Että miten niin et muka anna anteeksi? Minähän olen muuttunut mies! Miten tällaiselle hattu kädessä luoksesi tulevalle uudelleenheränneelle  ei muka voi antaa anteeksi? Koin sen melkein loukkaavana.

Kunnes tajusin.

Tajusin, että eihän anteeksianto ole mitenkään pakollista. Jotkut eivät anna anteeksi ikinä. Miksi pitäisi? Missä muka lukee, että kaikki pitäisi antaa anteeksi, kunhan toinen vain vähän katuu? Tai no joo, raamatussa, mutta en ole koskaan uskonut ko. satukirjan voimaan enkä usko nytkään.

Ymmärsin kuitenkin sen, että vaikka kovin omassa päässäni olen nyt muutoksen tiellä ja näen tekoni uudessa valossa, ei se silti poista niiden olemassaoloa, eikä katumus poista aiheuttamaani, anteeksi vain, paskaa. Vahinko on jo tapahtunut enkä voi tehdä enää mitään muuttaakseni mennyttä, korkeintaan pitää huolen, ettei sama tapahdu uudestaan.

Entä jos olen kuitenkin ehtinyt loukata jo niin paljon, että en ehkä ansaitsekaan anteeksi? Se on varmaan jopa ihan oikein minulle ja  on asia, yksi monista, jonka kanssa joudun nyt elämään. Uusi tunne, joka on kohdattava. Ja kestettävä. Se pistää miettimään.

Terapeuttini (kyllä, käyn psykoterapiassa kolmatta vuotta) on sanonut minulle aina, että anna anteeksi itsellesi, ennen sitä et voi päästä eteenpäin. En ole siihen pystynyt. Ehkä joku päivä, mutta en vielä.

Ja jos en kerran pysty edes itse antamaan itselleni anteeksi, minkä ihmeen takia kuvittelisin, että voisin joltain muulta sitä vaatia?