Tästä alkuvuodestä näyttää nyt sitten muodostuneen melkoinen puolustustaistelu.

Yksi tärkeimpiä oppeja, mitä olen viimeisen 1,5 vuoden aikana saanut, on se, että olen oppinut tunnistamaan alkavat masennuskaudet ennakkoon. Osaan nykyään poimia merkit jo hyvissä ajoin ja reagoida niihin. Ymmärrän ne poikkeustiloina, joihin voi ainakin yrittää laittaa kampoihin kunnes olo normalisoituu.

Se alkaa ahdistuneisuuden lisääntymisellä. Sellaisella mystisellä ololla, joka hiipii jostain ja onkin yhtäkkiä läsnä koko ajan. Ihan sama leikitkö lapsen kanssa Darth Vaderia ,oletko aamulenkillä auringossa tai ehkä sänkyhommissa vastakkaisen sukupuolen kanssa, huomaat että tilanne puristaa eikä päästä irti. Jossain vaiheessa huomaat olevasi mietteliäs koko ajan. Seurassa, yksin, kaupan kassalla.

Kaverit alkavat kysyä, että onko kaikki ihan ok. Vastaat, että juu juu, totta kai, ei tässä mitään, koska et halua puhua asiasta.

Seuraavaksi katoaa motivaatio. Jutut, joista juuri olit muutamaa viikkoa aiemmin innoissasi, muuttuvat vastenmielisiksi. Et halua tehdä niitä enää. Ei huvita. Ei oikein mikään. Suljet meilit. Pahin vaihe on se, kun alat epäillä itseäsi. Kun alkaa usko loppumaan. Että ei tästä mitään tule, miksipä sitä enää yrittääkään.

Lopulta se bensameri tarvitsee vain pienen kipinän jostain. Yksi tulitikku riittää ja se voi olla ihan mitä tahansa kaverin Facebook-statuksesta lattialle tippuvaan kahvimukiin, joka leviää pitkin juuri siivottua keittiötä. Kuin heittäisi viinapullon Minnesota-hoitolaan. Minulle se oli yksi yksinkertainen keikkauutinen.

Mutta!

Kuten sanoin, olen oppinut tunnistamaan tilat jo hyvissä ajoin. Ja vaikka en ehkä, ainakaan vielä, osaa taistella niitä kokonaan pois, olen oppinut puolustautumaan omaa mieltäni vastaan. Torjumaan pahimmat tilat, vetämään haarniskan päälle.

Kyse on pienistä asioista ja manöövereistä, joilla saa hetkittäistä olotilaa paremmaksi. Vaikka ne eivät ahdistusta ja alakuloa poista, ne ohjaavat omaa psyykettä siihen suuntaan, että muistaa taas, että ihan kaikki täällä ei ole täysin anaalista. Että samalla, kun jotkut asiat kiihdytysauton lailla päin kivimuuria menevätkin, toiset asiat ovat edelleen ihan kohdallaan, jotkut ehkä jopa paranemassa.

Asiat kuten vaikka se, että sain viettää juuri kaksi viikonloppua poikani kanssa mökillä aurinkoisessa talvisäässä. Maanantaina kävin luistelemassa ja äsken Uunisaaressa sauvakävelemässä. Olen kuunnellut paljon Pink Floydia viime päivinä. Kävin eilen Caruselissa syömässä järjettömän hyvän suklaamuffinsin ja puhdistautumassa Nosturissa black metal -keikalla. Tänään menen parhaan ystävättäreni kanssa syömään, johon olen salaa ollut rakastunut 14-vuotaasta lähtien. Kysyin silloin että aletaanks oleen, en ole vielä saanut vastausta. Ehkä se tulee tänään?

Pieniä juttuja ja asioita, joilla tekee pienistä hetkistä sen ison ahdistuksen sisällä parempia. Kuten sanoin, puolustustaistelua.

Suurin asia on kuitenkin se, että tiedän tämän menevän pian taas ohi. Se tarvitsee vain vähän aikaa, ehkä muutaman hyvän uutisen ja lisää sauvakävelyä ja joku päivä tässä taas tajuan että asiathan ovat oikeasti ihan oolrait. Tässä vuoristoradassa on helpompi matkustaa kun tietää sen menevän ylös ja alas luottaen kuitenkin siihen, että se vaunu ei enää sinkoa mutkassa ulos.

Fakta numero yksi:

Olen maailman onnekkain ihminen. Olen saanut elää järjettömän antoisan elämän ja tehnyt huikeita asioita niin työ- kuin henkilökohtaisessakin elämässäni. Saavutin suurimman haaveeni, oman radio-ohjelman, 22-vuotiaana, jonka jälkeen olen tehnyt makoisan uran musiikki-alalla. Olen ollut mukana järjestämässä festivaaleja ja keikkoja tuhansille ja taas tuhansille niitä katsomaan tulleille ihmisille, ollut mukana edistämässä useiden koti- ja ulkomaisten artistien uraa, julkaissut levyjä aina Killing Jokesta Children of Bodomiin ja seissyt kymmeniä kertoja Nosturin monitorimiehen vieressä itku silmässä loppuunmyydyn talon edessä. Ihailemani artistit, kuten Nick Barker ja Anneke Van Giersbergen, ovat halanneet minua ylistäen tekemisiäni ja olen istunut kahvilla Venomin Cronosin kanssa esittäen, että en olisi aivan täpinöissäni miehen tapaamisesta.

Asun 80-neliöisessä asunnossa yli satavuotiaassa talossa Helsingin Eirassa, minulla on aina himoitsemani Jeeppi alla ja ylläni oleva Super Dryn takki maksoi yli 150 euroa. Puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa minulla on vuonna 1893 rakennettu maatila missä on huvimaja pihassa ja reilun kolmen tunnin lentomatka vie minut Rivieralle, missä omistan yhdessä sisarusteni kanssa loma-asunnon.

Minulla on valtava määrä hyviä ystäviä, jotka ovat tarttuneet matkaan elämäni kaikilta vaiheilta. Minulla on perhe. Suurin saavutukseni on kuusivuotias poika, jonka elämästä ei puutu oikeastaan mitään muuta kuin jääkiekkomaila ja -hanskat, jotka olen luvannut hänelle käydä ostamassa.

Kuten pojallani, minulla on kaikki hyvin.

Fakta numero kaksi:

Olen masennuksesta toipuva alkoholiongelmainen kolmekymppinen mies, joka on omilla teoillaan mokannut asiansa yksi toisensa jälkeen. Olen eronnut ja erosta traumatisoitunut niin, etten osaa enää luoda normaaleja ihmissuhteita ja niinpä vetäydyn mieluummin kuoreeni kuin jaksan edes yrittää. Pelkään hylätyksi tulemista niin paljon, että hylkään mieluummin itse ennen kuin minuun osuu.

Jaa että musiikkialan ammattilainen? Hah!

Ammattilainen kai tarkoittaisi sitä, että a) osaisi hommansa ja b) elättäisi sillä itsensä. Saatuani potkut levy-yhtiön johtotehtävistä, dokasin itseni ja firmani sellaiseen jamaan, että yhteistyökumppanit alkoivat yksi toisensa jälkeen kaikkoamaan. Yrityskumppaneista nyt puhumattakaan. Palavia siltoja en ole vaivautunut liikoja sammuttelemaan. Tililläni on viimeksi ollut rahaa joulun jälkeen puoli tuntia, kun sain sitä isältäni joululahjaksi. Maksoin sillä laskuja, aika monta jäi vielä maksamatta. Kutsun itseäni yrittäjäksi vaikka oikeasti olen korviani myöten veloissa oleva työtön työnhakija ilman työttömyystukea. Onneksi saan Majavasta ilmaista kahvia.

Lopetettuani juomisen olen menettänyt suuren osan ystävistäni. Joku sanoi, että eivät ne sellaiset oikeita ystäviä koskaan olleetkaan, mutta silti ikävöin heitä.

Täytän pian 35 eikä minulla ole aavistustakaan mihin olen menossa. 

Se on sitten ihan päivästä kiinni, että kumpi fakta minulla mielessä pyörii.

Olen tässä viime viikkoina tajunnut jälleen yhden asian itsestäni. Asian, jota en ole aiemmin joutunut oikeastaan miettimään. Tajusin, että minulla on edelleen suunnattomia vaikeuksia kohdata ihmisiä ja tilanteita. Sellaisia tilanteita, missä on tunnetta mukana ja edes vähän enemmän syvyyttä kuin joissain kaupan kassalla asioidessa.

Minulla ei ole mitään ongelmaa amerikkalaisessa small talkissa tai uusien ihmisten tapaamisessa, olen sosiaalinen, iloinen ja puhun usein jopa liikaa. Yleensä pidän näistä tilanteista ja minusta saa helposti aika ulospäin suuntautuneen kuvan, etenkin jos yhtään haluan sellaisen antaa. Mielestäni uusien ihmisten tapaaminen, kevyt keskustelu ja sellainen cocktail-kutsu -meininki on kauhean mukavaa. Sen osaan. Vaan annas olla kun pitäisi alkaa oikeisiin kohtaamisiin ja asioiden käsittelyyn, niin minä olen ihan strutsina ja työnnän pään hiekkaan.

Kirjoittelin alkuviikosta siitä, kuinka vihaan puhelimessa puhumista enkä yleensä vastaa kyseiseen helvetinkoneeseen sen soidessa. Tajusin että siinäkin on oikeastaan pääasiassa kyse tästä. Pelosta, ahdistuksesta, että joutuukin yhtäkkiä puhumaan jostain josta ei haluaisi puhua. Oli kyse sitten parisuhteista, rahasta, ystävyydestä, mistä tahansa, niin tuntuu että tukehdun jos sellainen hetki tulee.

En ole esimerkiksi puhunut entiselle yhtiökumppanilleni ja parhaalle ystävälleni enää kuukausiin, koska en pysty. Pelottaa. Eilen katkaisin alkavan parisuhteen Facebook-viestillä. Ihan oikeasti. FACEBOOK-VIESTILLÄ. Olo on lähes ritarillinen. Ex-vaimoni kanssa meni useampi vuosi ennen kuin saimme puhevälit raiteilleen, edellisen tyttöystäväni kanssa ne eivät ole vielä rataa lähelläkään. Vaikkakaan koskaan syy ei ole yhdessä ihmisessä ja tangoon tarvitaan aina kaksi, pistää miettimään, että en minä ihan paras näissä hommissa taida olla.

Kun on vuosikaudet kohdannut kaikki asiat ja keskustelut neljäntoista siiderituopin ja Jägermeister-pullon jälkeen, sitä huomaa ettei näin normaalissa elämässä omaakaan yhtään aseita tällaisiin asioihin. Ja kun itsellä aseita ei ole, silloin sitä juoksee mieluumin pakoon kaverin tullessa vastaan joku M60 kädessä ja panosvyö olalla.

Aiemmin esimerkiksi suhdeasiat on käsitelty niin, että mentiin Majavaan, tyhjennettiin baaritiski ja vittuiltiin siinä ohessa sille yhtiökumppanille jos se sattui samaan pöytään istumaan. Loppuillasta, kun yhtiökumppani oli taas halailtu kuntoon, mentiin parisuhteen kanssa kotiin. Taksissa alettiin vähän naljailemaan, kotona huudettiin ihan A Few Good Menin jacknicholsoneina, kun toinen ei vaan ”niinku pysty käsittelemään totuutta” ja lopulta sudittiin jotain kännisovintoseksiä päälle. Aamulla sitten mietittiin, että olipas tylsä ilta eilen, lähdetään tänään uudelleen. Ei tullut ajatelleeksikaan, että hitto, nää jututhan pitäisi ehkä selvitellä.

Niin että onko ihme, että takana on edelleen kyteviä sillanraunioita? Ja että minustakin tuli sellainen.

Mutta jos nyt koittaa katsella tätä eteenpäin, niin  pakkohan tähän on vähän kuitenkin positiivista valoa saada. Se valo on nyt se, että ainakin tämän nyt olen ymmärtänyt! 

Ja vähän niin kuin kaikessa muussakin, vasta kun jonkun asian itse tajuaa, sille voi alkaa oikeasti tehdä jotain. Taidan aloittaa muutamilla anteeksipyynnöillä.

Minulla meni useampi vuosi siihen, että uskalsin kohdata itseni ja nähdä oikean minäni. Ehkä nyt, kun se alkaa olla hallussa ja ensimmäistä kertaa tunnen sen tyypin joka näissä kengissä kävelee, uskallan seuraavaksi kohdata muutkin.

Itsetuntostetsoni päähän, lähdetääns opettelemaan!

Yksi ärsyttävimmistä nykyteknologian ja mobiilimaailman lieveilmiöistä on se, että nykyään pitäisi olla aina tavoiteltavissa. Oletetaan, että jokainen ihminen läntisessä maailmassa pitäisi olla siellä luurin ja feisbuukin toisessa päässä aina ja koko ajan.

Kun olin lapsi ja vielä nuorikin, kaverit sai kiinni vain, jos sattui soittamaan näille kotiin oikeaan aikaan. Siinä yrittäessä saattoi jopa joutua rupattelemaan näiden vanhempien kanssa ja kaikki tiesivät, jos jollain oli aina kärttyinen isä tai niitä näitä lässyttävä äiti. Ja jos niitä kavereita halusi ihan tavata, piti kävellä ovelle asti pimputtelemaan toivoen, että se lässynlässyn-äiti ei avaa. Pahinta oli ehdottomasti yhteydenpito vastakkaiseen sukupuoleen, kun joka ilta sai jännittää, ettei puhelimeen vastaisi ihastuksen isä. Tai pahimmassa tapauksessa se sen isoveli, jonka kokoa 44 olevat maiharit näit aina eteisessä näillä kylästellessäsi.

Miten kaukaiselta tuo nykyään tuntuukaan vaikkei nyt puhuta edes kahdestakymmenestä vuodesta!

Kehitys kehittyy ja nykyään kaikki ovat parin näppäilyn päässä luurit taskussa ja naamakirjat auki. Parastahan on se, ettei soita vaan lähettää Facebook-viestin siihen kännykkään, joka kaverilla on mukana ja jota sen kai kuuluisi tuijottaa ja vilkuilla ei enempää kuin koko ajan. Ja jos se ei niin tee, niin kääk, katastrof, apua! Miksei se ei vastaa?? Se on vähintään kuollut! Tai mulkku.

Enää ei ole väliä mikä päivä soittaa tai mihin aikaan, oletetaan että puhelimeen vastataan. Koska tiedetään, että se on taskussa. Ennen, kun ihmisillä oli vielä työpuhelimet toimiston pöydällä,  annettiin anteeksi jos siihen ei vastattu, se vain tarkoitti sitä, että tavoiteltava henkilö oli jo lähtenyt työpaikalta. Se oli ehkä jo salilla tai jotain. Nyt soitetaan sinne salille ja auta armias jos et vastaa kesken sen jalkaprässisi, vaikka kello olisi yksitoista illalla! Soittamisen lisäksi laitetaan meili ja sen perään Facebookin tsätissä viesti että hei, laitoin sulle meiiä kun et vastannu. Koska ilmeisesti nykymaailmassa tuntuu täysin absurdilta, että joku ihminen ei juuri sillä sekunnilla ole tavoiteltavissa.

Vihaan puhelimessa puhumista, en pidä siitä yhtään. Samalla olen myös maailman huonoin vastaamaan puhelimeen, mikä taas juontaa juurensa siitä, että pari vuotta kun koittaa vältellä ulosottomiehiä ja perintätoimistoja, sitä lopettaa vastaamasta yhteenkään numeroon joka ei ole tuttu. Äänettömällä puhelimeni on ollut vuodesta 2007. Meilit suljen joka ilta kello 18 ja avaan taas aamulla suunnilleen kello yhdeksän. Siinä välissä en niitä lue ellei varta vasten juuri siltä tunnu. Facebookissa olen ottanut chat-toiminnosta äänet ja ilmoitukset pois, eli näen viestit jos minua huvittaa ne nähdä.

Olin juuri viikonlopun mökillä poikani kanssa. Pelasimme kummeilta Sveitsistä lahjaksi saatua poliisikorttipeliä, ihmettelimme maahan hiljalleen leijunutta lumipeitettä, piirsimme eri maiden lippuja ja katsoimme Avaran luonnon. Minulla ei ollut mitään tarvetta olla yhteydessä ulkomaailmaan. Enkä ollut.

Samalla kun itse nautin elämästä juuri näin, tuntuu että muille se ei vain mene enää läpi eikä ole enää okei.  Nytkin Facebookini on täynnä viestejä, joista joka toisessa kysellään että haloo, huhuu, hei vastaa hei!

Ei pidä ymmärtää väärin, olen mielelläni sosiaalinen ihminen ja muiden kanssa juttusilla, minulla on paljon ystäviä joiden kanssa pidän tiiviistikin yhteyttä. Mutta yhtälailla haluan pitää kiinni mahdollisuudestani olla epäsosiaalinen ja vain oman itseni kanssa.

Kun on vuosien itseinhon jälkeen oppinut rakastamaan itseään, välillä sitä haluaa sen itsensä kanssa olla ihan kahdestaan. Usein se vain tulkitaan väärin jonkinlaiseksi itsekeskeisyydeksi.

Minua ei häiritse ollenkaan, että meillä on olemassa kaikki nämä mahdollisuudet kommunikoida, pitää yhteyttä ja sosialisoida, enemmän ne ovat hyvästä ja hyödynnän niitä itsekin. Minua kuitenkin  häiritsee niiden luoma ilmapiiri, missä oletetaan että nyky-ihminen on käytettävissä koska tahansa, oli kyse sitten työ- tai vapaa-ajasta.

Nykyaika ei vain ole enää mahdollinen introverteille tai erakoille, ei edes sellaisille osa-aika -erakoille, jollainen minusta on sobersimini  ja itseeni tutustumisen myötä pikkuhiljaa tullut.

Jaahas, että sellainen paluu arkeen sitten. Aikamoista myllerrystä.

Aloitin työvuoden huonoimmalla mahdollisella tavalla joutuessani perumaan tammikuun lopulle kiinnitetyn kiertueen, joka kaiken oheissäädön lisäksi on minulle melkoinen taloudellinen kolaus, mikä taas tässä vallitsevassa tilassa ei ollut kovinkaan tervetullutta. Ah yrittäjyyden autuutta. Siihen perään tuli sitten muutama muukin huono uutinen työrintamalla ja kas, taas on uranvaihtosuunnitelmat nostaneet päätään. Kukkakauppias. Vielä joku päivä olen kukkakauppias.

Onneksi kuitenkin positiivista virettä ja pehmennystä huonoon viikkoon toi tiistainen YLE:n aamu-tv -vierailu,  jonka jäljiltä olen hukkunut saapuneeseen palautteeseen ja blogiinkin ilmestyi kymmeniä tuhansia uusia lukijoita. Se lämmittää aina mieltä ja toivottavasti mukaan tarttui myös uusia aktiiviseuraajia. Kiitos joka tapauksessa kaikille palautteesta jälleen kerran, on mukava huomata olevansa olemassa. Äitikin sanoi että on ylpeä.

Yksi iso ja omituinen muutos tässä arkeeni palaamisessa on tapahtunut. Nimittäin vuorokausirytmini alkaa muistuttaa taas normaalia ihmistä, mikä tuntuu todella oudolta.

Olen aina ollut aika vahvasti aamuvirkku mutta juomisen lopettaminen vei tuon virkkuilun aivan uusille sfääreille, kun yhtäkkiä energiaövereissäni olin hereillä poikkeuksetta viimeistään kuudelta aamulla joka päivä. Yleensä päivärytmi meni niin, että olin ylhäällä viiden aikaan, töiden kimpussa kuuteen mennessä, jossain vaiheessa aamua kävin lenkillä ja työtkin oli yleensä tehtynä puoleen päivään mennessä. Vapaapäivinä olin viimeistään kahdeksan aikaan kolistelemassa keittiössä, jotta lapsi heräisi jo kun Pappa halusi leikkimään. Iltaisin sitten painelin pehkuun siinä kymmenen aikaan sanaristikko kädessä ja lamppu sammui hyvissä ajoin ennen puoltayötä.

Olen siis elänyt kuin mummo. Ja nauttinut siitä täysin siemauksin!

Jostain syystä nyt loppusyksyn ja joululomien aikana kelloni on kuitenkin palautunut takaisin normaalin aikuisen ihmisen tavoille ja tänäänkin hädin tuskin pakon edessä revin itseni ylös tuossa kahdeksan jälkeen. Ja tämäkin pääasiassa siksi, että naapurini, joka päätti syksyllä alkaa louhimaan pihaamme parkkihallia josta menee hissi suoraan hänen kotiinsa, on ystävällisesti palkannut vähintään neljäsataa työmiestä pihaani kilpailemaan power toolsien metelin SM-tittelistä. Tänään aamulla on laulanut jo ainakin moottorisaha, naulapyssy, kivipora sekä joku laite, jonka nimeä ei tällainen pullamössösoberisti tiedä mutta joka ylittää volyymillaan jokaisen edellä mainitun.

Tajusin tänään aamulla, että rytmini hidas palautuminen normaaliin on alkanut sen jälkeen, kun vierotin itseni lääkkeistä alkusyksystä. Viimeisen mielialapillerinpuolikkaan otin heinäkuussa ja vieroitusoireet olivat täysin ohi joskus syyskuun paikkeilla. Samaan aikaan on sitten unikin alkanut maittamaan taas uudella tavalla. Eli viime vuoden hullu energiapiikkini on siis todennäköisesti johtunut, ainakin jollain tasolla, päihteettömyyden, ja sitä kautta tulleen hyvän olon, ja masennuslääkityksen yhteisvaikutuksesta. Nyt kun toinen on poissa ja toisestakin on alkuhuuma mennyttä, alan siis palaamaan normaaliksi ihmiseksi tässäkin mielessä.

Tai no, normaaliksi ja normaaliksi. Ei kai normaalia ole edes olemassa.

Voihan toki olla, että tämäkin on vain väliaikaista ja nukun tässä nyt pois jotain viiden vuoden univelkaa ja väsymystä kaikesta ja kun tuo päiväkin tuosta pitenee, alkaa mummoutumiseni taas palata raiteilleen.

Suoraan sanottuna toivon niin. Koska normaalisti olisin tähän aikaan jo saanut meilit purettua ja työt lähes pakettiin, voisin lähteä lenkille ja alkaa sen jälkeen suunnittelemaan Majavaan siirtymistä loputtomien kahvikuppien ääreen iltapäiväksi. Nyt olen hädin tuskin käynyt vessassa ja saanut aamuboneria rauhoittumaan.

Kääk! Loppiainen! Kauhea lomiltapaluustressi!

Jotenkin outoa, ei minulla yleensä koskaan ole. Eikä periaatteessa nytkään pitäisi olla, lähinnä sitä pitäisi olla ihan tyytyväinen että huomenna pääsee palaamaan taas arkeen. Mutta jotenkin tässä on vähän sellainen jännitys ja ahdistus koko työhommista kun se viime vuoden lopulla positiivisena kutkuttanut uusien asioiden odottaminen jotenkin ehkä tässä konkretisoituu pikkuhiljaa. Että ei voi odotella enää, nyt pitää alkaa tekemään. Huomenna pitäisi aloittaa toden teolla siispä työnhaku.

Aloitan sen menemällä aamulla televisioon. Olen YLE:n aamu-tv:n vieraana huomenna klo 6:50 puhumassa tästä blogista.

Aina välillä tämä kaikki Soberismin saama huomio edelleen hämmentää. Olen esiintynyt kirjoitusteni tiimoilta viimeisen vuoden aikana montakin kertaa aina Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä Soundi-lehteen ja Radio Aallosta Suomen Raittiusseuran jäsenlehteen. Viimeisin, ja ehkä hienoin, Sobersimia-blogin huomiointi oli sen nosto Hesarin Kuukausiliitteen Suomen paras Blogi 2013 –kilpailun finaalikymmenikköön. Voitto meno ansioituneemmille mutta minulle jo pelkkä mukanaolo oli valtava kunnia.

Joka kerta haastatteluissa kysytään yhtä asiaa: Millaista palautetta Soberismia-blogi saa ja miten se on minuun vaikuttanut?

Näitä kirjoittamiani tekstejä on nyt luettu lähes 220 000 kertaa, joka on ihan käsittämätön luku. Etenkin kun sen suhteuttaa alkuperäisiin motiiveihini alkaa tätä blogia kirjoittaa. Jotka olivat lähinnä terapeuttisia, ovat sitä edelleen. Aloin purkaa ajatuksiani ylös syyskuussa 2012 lopetettuani juomisen, tarkoituksenani kirjata ylös tunnetilat ja purkaa ajatukseni konkreettisesti sanoiksi, jolloin ne ajatukset on helpompi hahmottaa itsekin. Ja mikä tärkeintä, niihin on helpompi palata, kun ne on kirjannut ylös. Mietin silloin, että kirjoittaisinko tekstini vain salassa, päiväkirjamaisesti johonkin söpöön vaaleanpunaiseen pikku kirjaseen, jossa olisi sellainen lukko ja jonka lapseni voisi sitten jostain vintiltä kymmenien vuosien päästä löytää. Vai repisinkö itseni toden teolla auki, kerrankin rehellisesti työntämättä päätäni pusikkoon ja kertoisin julkisesti mitä päässäni liikkuu. Päädyin jälkimmäiseen muutamastakin syystä. Siksi, että ajattelin että ihmisten, läheisten ja ystävien, olisi helpompi ymmärtää ratkaisuni ja toisekseen siksi, että se ehkä vahvistaisi minua itseäni pysymään ratkaisussani jonkun häpeäpaalun pelossa, jos kävisi niin että ratkeaisin.

Pelkkä kirjoittaminen itsessään on ollut jo järjettömän terapeuttista mutta en olisi ikinä voinut kuvitellakaan, miten paljon tämä asioiden julkisesti repiminen voisi myös oikeasti auttaa minua eteenpäin. Tai ei sinänsä se julkinen käsittely, vaan enemmänkin siitä tullut palaute, jota saan edelleen lähes päivittäin. Sitä tulee tutuilta ja tuntemattomilta, sitä tulee virtuaalisesti ja kasvotusten.  Ja se on lähes poikkeuksetta positiivista. Itse asiassa jopa yllättävän sellaista, minä kun olen luullut, että ei suomalaiset kehu. Ne arvostelee kyllä, jos jokin on pielessä ja asioiden ollessa oolrait ollaan tyytyväisnä hiljaa.

Ihmiset ovat kertoneet minulle elämäntarinoitaan ja tarinoita menetetyistä läheisistään, surullisia kertomuksia ja henkilökohtaisia tragedioita, joita kuullessa ja lukiessa olen, samalla kun ollut lähes hämmentynyt, ollut otettu siitä, että olen niihin saanut tutustua. Ja että minut on koettu niiden tarinoiden arvoiseksi. Olen pyrkinyt vähintään kiittämään jokaista joka on minuun yhteyttä ottanut, se on ollut vähintä mitä olen voinut tehdä.

Kyllä se niin vain on, että yhden asian vaikutusta toiseen ihmiseen ei voi koskaan aliarvioida. Nimittäin kehun.

Yksinkertaisen kehun. Vaikka yhden pienen sanan.

Mikään ei nimittäin nosta ihmisen itsetuntoa ja itseluottamusta niin kuin ulkopuoliset kehut tekevät. Ei mikään. Sitä voi olla mikä tahansa oman elämänsä superjeesus ja kuvitella olevansa maailman vahvin omassa itsessään, mutta jos kukaan ulkopuolelta ei sinussa sitä näe, se olo rapistuu  vähitellen pois. Mutta samaan tapaan, kun joku sinua kehuu, se oman olon voima vahvistuu entisestään moninkertaisesti ja lopulta siihen alkaa oikeasti itsekin uskomaan. Ja se juuri on tärkeintä. Uskoa itse.

En suoraan sanottuna usko, että olisin tässä ilman tätä blogia ja etenkin niitä satoja ja tuhansia kehuja, joita olen kirjoitusteni johdosta saanut. En usko, että olisin onnistunut pitämään korkkiani kiinni tai nujertamaan masennustani ilman joka ikistä niistä sanoista, joita olen saanut ja joista olen toivottavasti muistanut kiittää.

Ja koska hyvä on tehty kiertämään, olen niiden myötä ottanut yhdeksi ohjenuorakseni  antaa vähintään yhden kehun päivässä itsekin. Tutulle tai tuntemattomalle, vaikka vain kaupan kassalla. Mikä muuten johtaa usein huvittaviin tilanteisiin. Koska jos suomalainen saa kehun tuntemattomalta, se luulee sen olevan joko flirttiä tai vittuilua. Yleensä vittuilua.

Mutta huvittavia tilanteita tai ei, jos kehun saaminen piristää päivää, niin niin tekee myös sellaisen antaminen.  Hyvistä sanoista tulee hyvä olo molempiin suuntiin.

Kannattaa kokeilla.

Tammikuu.

Mietin tuossa, että pitäisikö ottaa tavaksi näin aina tammikuussa korkata pullo vuoden ensimmäisenä päivänä ja ryypätä joka päivä läpi koko kuukauden. Joka päivä voisi valitella, että miten kauheaa tämä on ja toivoa, että olisipa jo helmikuu jotta saisi olla taas koko loppuvuoden selvin päin.

No ehkä ei. Kuulostaa itse asiassa typerältä. Mutta juuri tuolta tipaton tammikuukin minulle kuulostaa.

Tipaton kuukausi omatunnon perässä. Että kun on kuukauden juomatta ja käy pari kertaa salilla, niin sitten saa taas rällätä läpi seuraavat 11 kuukautta huipentaen vuotensa joulukuulle, ehkä firman pikkujouluihin, hyvällä omatunnolla, koska voi sitten taas olla kuukauden taas selvin päin ja puhdistaa itsensä synneistä. Ihan kuin kävisi kerran vuodessa ripittäytymässä ja kähmisi pikkupoikia lopun aikaa. Ai niin, toisaalta, niinhän katolisissa piireissä kai tapana on.

Lopettaessani juomisen en tiennyt onko se lopullista vai ei. Mietin silloin, että ollaan nyt toistaiseksi vain kokonaan se pullo kiinni ja koitetaan ottaa vähän niskasta kiinni sitä alkoholiongelmaista katuja laahustavaa läskiä, jolla oli paha olla. Se viina ei ehkä ollut se ongelmista suurin mutta se toimi kaikkien muiden ongelmien filtterinä ja oli näin sen ihmisraunion näkyvin puoli.

Ensimmäinen tipaton kuukausi oli ehkä se kriittisin. Ei niinkään ratkeamisen kannalta, ensimmäiset ratkeamispelot tulivat vasta pari kuukautta myöhemmin. Enemmänkin sen kannalta, että kun oli ollut kuukauden selvin päin, sekä fyysinen että henkinen olo olivat alkaneet parantua kohisten ja peilistäkin alkoi kurkkimaan jo uusi ihminen. Joku sellainen, jota en ollut aikoihin nähnyt. Jos olisin sen jälkeen palannut taas vanhoihin rutiineihini, olisi se peilissä vilahtanut kaverikin varmaan heilauttanut taas hyvästit ja tehnyt tilaa sille entiselle pullasorsalle, jolla oli aika isot posket.

Mutta kun en halunnut sitä enää takaisin. Päätin jatkaa. Tuli toinen kuukausi, kolmas. Puolen vuoden kohdalla juhlin, vuoden kohdalla itkin onnesta. Nyt on takana 16 tipatonta. Painan muuten nykyään alle 80 kiloa.

Oloni on hyvä juurikin siksi, että se tipaton ei jäänyt yhteen kuukauteen. Siksi, että niitä tuli, ja tulee, koko ajan lisää. Yhden kuukauden selvistely olisi ollut enemmänkin tekopyhää kuvun kiillottelua sen sijaan, että olisin oikeasti tehnyt päätöksen parantaa itseni. Vähän kuin olisin laittanut puvun päälle viikoksi osoittaakseni äidille, että osaa pukeutua siististi.

Toki, syitä tipattoman tammikuun viettoon on varmasti yhtä monia kuin on sen viettäjiäkin, mutta jos sen tekee vain siksi, että voisi palata takaisin samaan omaan itseensä kuin mistä aloitti, en näe mitään syytä edes aloittaa. Kuten sanoin, se olisi sama kuin että minä ryyppäisin kuukauden putkeen vain lopettaakseni uudelleen helmikuun alussa.

Paitsi että minulla olisi luultavasti hauskempaa. Hetken.