Soberismia

Tiesin aina että minusta tulee isä.

Se on ollut minuun sisäänrakennettuna jotenkin aina, pienestä pojasta lähtien, että jonain päivänä minullakin on sitten oma perhe. Noin yleisestikin olen aina ollut aika sellainen punainen tupa ja perunamaa -tyyppi ja tuo yleisten standardien mukainen elämä on ollut minulle jotenkin selviö.

(Jos isäni lukee tätä, luulen että hän nauraa nyt ja aika kovaa.)

Muistan poikani syntymän kuin eilisen. Synnytys kesti vähintään yhdeksänsataa tuntia ja siellä Kättärillä sitä pideltiin vaimoa kädestä, että koitas nyt jaksella rakas. Missään, ei siis missään, mies ole niin statisti, kuin synnytyssalissa. Siellä sinkoili kaiken maailman lääkäriä ja harjoittelijaa vähän väliä työntämässä minua sivuun samalla kun parempi puoliskoni ähisi ja puhisi viimeisiä voimiaan ulos. Ja sitä lasta. Viimeisillä minuuteilla tapahtui jotain, joku meni pieleen, ja yhtäkkiä kaikki huusivat, huoneeseen juoksi lisää väkeä, oli tilanne päällä, ja minä huutelin vain edelleen jaksamisia siinä vieressä. Lopulta, viimeisillä voimillaan, vaimoni synnytti meille maailman kauneimman ja terveimmän pienen lapsen. Emme olleet halunneet selvittää sukupuolta etukäteen ja muistan elävästi, kuinka huusin itkunsekaisena maailmalle, että SE ON POIKA! MEILLÄ ON PIENI POIKA! nähdessäni tulokkaan ensimmäistä kertaa. En muista olleeni koskaan niin onnellinen. Paitsi kerran. Nähdessäni morsiameni kävelemässä kohti minua häissämme.

En missään vaiheessa kokenut pelkoa vastuusta. Olinhan aina tiennyt, että minusta tulee isä, joten otin sen vastuun onnellisena vastaan. Kaikki oli muuttunut, olin yhtäkkiä vastuussa jostain muustakin kuin itsestäni, jopa enemmän. Olin siitä ylpeä.

Muistan aina kuinka varpajaisissani Lostarin tiskillä ystävä sanoi, että ”muista sitten se, että ensimmäiset yhdeksän kuukautta lapsen elämästä tulet olemaan täysin statisti. Se synnytyssali oli vasta treeniä. Yhdeksään kuukauteen ei ole muuta kuin lapsi ja äiti, sitten tulet vasta sinä.”

Voi olisinpa ymmärtänyt.

Niiden ensimmäisen yhdeksän kuukauden aikana nimittäin tapahtui jotain. Enkä vielä tänä päivänäkään tiedä mitä. Etäännyimme lapsen äidin kanssa toisistamme kauas, yhtäkkiä olimme eri planeetoilla. Minä käsittelin tilannetta olemalla koko ajan enemmän ja enemmän poissa kotoa. Aloin juomaan runsaasti ja notkumaan baareissa ja jatkoilla ja jatkojen jatkoilla, eikä kotiinpaluu enää tuntunut hyvältä. Kotiinpaluu sen pienen pojan luo. Olin toivoton ja sekaisin.

Lopulta, poikani ollessa vuoden ja 43:n päivän ikäinen, erosimme äitinsä kanssa.

Minun punainen tupani ja perunaamaani murenivat kertaheitolla. Yhtäkkiä asuinkin eri osoitteessa kuin lapseni. Se oli psyykkisesti jotain valtavan raastavaa, jotain mitä en osannut kuvitellakaan joutuvani ikinä kokemaan. Aloin juomaan sitä tunnetta pois, turruttamaan.

Samaan aikaan se yhdeksän kuukauden statisti-aika, josta ystävä Lostarin yläbaarissa muistutteli, oli ohi. Ensimmäistä kertaa aloin toden teolla tutustumaan lapseeni, josta oli yhtäkkiä tullut ihminen. Sellainen joka kommunikoi, leikki, nauroi, itki ja kakkaili housuun. Ja joka ei, ja ehkä onneksi, ymmärtänyt vielä yhtään mitä kulisseissa tapahtuu ja että äiti ja pappa eivät enää olekaan yhdessä. Yhtäkkiä olin kuitenkin yksin lapseeni tutustumassa. Luulen, että siitä alkoi se symbioosi, joka meillä tänäkin päivänä poikani kanssa on. Se sellainen ”kyllä me miehet pärjätään”-homma.

Seuraavina vuosina tapahtui paljon. Samalla kun poika kasvoi ja opetteli elämää, äitinsä ja isänsä  riitelivät verisesti eivätkä olleet väleissä. Pääasiassa siksi, että isänsä ei osannut tilannetta käsitellä, sairastui henkisesti ja ryyppäsi  oloaan pois. Yritti vihata pojan äitiä, koska ei suostunut tunnustamaan itselleen vihaavansa itseään. Jossain vaiheessa huomattiin myös, että poika alkoi oireilemaan huonoa oloa vanhempien tilanteesta, eikä siihen varsinaisesti ainakaan auttanut, että päiväkodista hakemaan tuli krapulainen turvonnut isä. Piti tehdä jotain, palata siihen vastuuseen.

Lopulta, useamman toistaan kaoottisemman vuoden jälkeen, tapahtui jotain, joka muutti tuon pojan, tämän äidin ja etenkin isän elämät pysyvästi. Pysyvämmin kuin mikään ero tai muu kohtalon oikku.

Lopetin juomisen.

Vaikken koskaan juonut poikani seurassa tai tämän silmien alla, en pullon pulloa, hän oli se joka eniten juomisestani välillisesti kärsi. Ymmärsin sen oikeastaan vasta paljon myöhemmin kuin silloin. Silloin lopetin itseni takia. Sen takia, että halusin muuttaa elämäni takaisin sellaiseksi, että kehtaan sen takana seistä. Sellainen se ei nimittäin ollut enää pitkään aikaan ollut. Vai miten muka seistä miehen takana, joka masennuspäissään vihaa itseään, ympäristöään ja  läheisiään ja kanavoi sen vihan viinapulloon paetakseen. Ei se ole mikään mies. Saatika isä. Se on pelkuri.

Pieni poikani täytti eilen kuusi vuotta. Tuo pieni kuusivuotias on paras ystäväni ja tärkein asiani maailmassa ja olen suunnattoman ylpeä kuinka yhdessä äitinsä kanssa, jonka kanssa olemme nykyään erittäin hyviä ystäviä, olemme hänet kasvattaneet.

Annoin hänelle lahjaksi rummut, mikä oli joko paras idea ikinä tai huonoin koskaan, se selviää ajan saatossa.

Se on tällaisina päivinä, kun sitä ymmärtää miten paljon on oikeasti saanut ja miten paljon on meinannut menettää.

Monta vuotta pullo suussa mietin ja surin sitä, miten asiat olivat menneet ja kuinka sen punaisen tuvan romuttumisen myötä menetin kaiken. Nyt mietin miten paljon minulla on ja miten asiat olisivat pahimmassa tapauksessa voineet mennä. Se on pelottava ajatus, perunamaita kun pystyy aina kylvämään uudelleen.

Noiden rumpujen lisäksi parhaan lahjan, mitä olen kuusivuotiaalleni koskaan voinut antaa, annoin 5.9.2012.

Silloin poikani sai selvän isän.