Kello on kuusi aamulla ja
istuskelen Brooklynin Williamsburgissa. Jostain syystä New Yorkissa tuoksuu
mielestäni aina vähän joulu.
Viime viikko meni Kanadassa
maailman sympaattisimmassa Sydneyn kaupungissa Nova Scotiassa, missä olin
paikallisen musiikkikonferenssin vieraana. Ja ai että miten mukava viikko
olikin. Sen lisäksi, että uusissa paikoissa käyminen ja uusiin ystäviin
tutustuminen on aina antoisaa, myös työn kannalta kulunut viikko oli hyvä ja
lupaava. On tämä vain outoa miten ylös ja alas tässä mennään koko ajan, ei
siitä kuitenkaan ole kuin kuukausi kun olin tekemässä konkurssia. Nyt pöydällä
onkin taas yhtäkkiä lupaavia asioita tulevaa ajatellen ja fiilis on odottavan
hyvä.
Viime viikko oli muutenkin
omiaan auttamaan taas ajatusten keräämisessä kasaan ja niiden jäsentelyssä.
Niin se vain on, että välillä pitää päästä kauas pois kotoa jotta osaa nähdä
sen kodin hienouden. Ja etäisyys omaan arkeen näyttää usein, että se oma arki
onkin oikeastaan aika mukavaa kun sitä tarkastelee kauempaa. Ja nyt olo on
sellainen, että sitä oikein odottaa paluuta siihen omaan arkeensa reissun
päätteeksi. Siitä myös yleensä tietää että matka on ollut hyvä, kun sen
päätteeksi on mukava palata kotiin. No, tässä on viikko New Yorkia ja toinen Tokiota
edessä, eli hetki menee vielä.
Mutta hetkeksi vielä
takaisin Kanadaan. Kuten sanoin, olin Sydneyssa Nova Scotia Music Weekin
delegaattina, yhtenä neljästä suomalaisesta. Kaiken kaikkiaan konferenssiin
osallistui noin tuhat ihmistä, joista viitisenkymmentä tuli Euroopasta.
Viikkomme koostui lukuisten keikkojen lisäksi paneelikeskusteluista,
tapaamisista, lounaista, dinnereistä ja key noteista iltojen kuluessa
lähinnä kännissä. Itse nautin espresso-övereitä ja hihittelin muille.
Yhtenä aamuna minulla oli
tunnin speed meeting -sessio, missä paikallliset artistit ja managerit saivat
kukin viisi minuuttia aikaa vakuuttaa minut tuotteestaan. Yksi eteeni istunut
pitchaaja oli banjonsoittaja Zac Crouse.
”Mitä sinä tekisit, jos
paras ystäväsi kuolisi käsivarsillesi?” Crouse aloitti ja katsoi suoraan
silmiin.
Häh?
”Minä sairastuin vakavasti
henkisesti. Olen mielisairas. Tiedätkö millaista se on?”
Että mitäköhäh?
Siinä se kaveri kyseli ja
katseli silmiin. Ja hymyili. Minä taisin vaikuttaa vähän idiootilta, ja Crouse totesikin, että älä huoli, hän on tottunut näihin epämiellyttäviin
hiljaisuuksiin, hän jopa nauttii niistä, nauraa niille. En tainnut saada muuta
suustani, kuin että ”Wow”.
Juttelimme pitkään yli sen
alkuperäisen viiden minuutin ajan, joka näitä speed meetingeja varten oli varattu. Crouse kertoi kuinka oli
ollut parhaan ystävänsä kanssa melomassa ja retken traagisena päätöksenä
ystävänsä oli kuollut Crousen käsiin. Nuoren miehen aivokapasiteetti ei ollut
riittänyt tätä käsittelemään, hän sairastui pahasti ja kärsii vakavasta
post-traumaattisesta stressistä joka ilmenee monin tavoin. Käsitelläkseen
tapahtunutta sekä etenkin omaa sairastumistaan, Crouse on purkanut oloaan
kahteen rakkauteensa; musiikkiin, sekä melontaan tekemällä Paddling To The
Ocean –nimiseen dokumentin, jolla
hän kunnioittaa ystävänsä muistoa melomalla yli 1500 kilometrin matkan
Ottawasta Halifaxiin. Hän on päättänyt ottaa asiakseen puhua ääneen sairaasta
mielestä terveessä ruumiissa, jostain, joka on monille aika tuntematon ja
epämiellyttäväkin asia kohdata.
Myöhemmin saman päivän
iltana katselin Crousea keikalla, kun hän banjo kädessä puhui täydelle salille
asiastaan hiljentäen koko yleisön. ”Don’t worry, I’m used to these awkward
silences” hän sanoi jälleen nauraen päälle.
Ihmisten on usein vaikea
ymmärtää sairastunutta mieltä. Sitä pelätään, koska sitä ei tunneta. Jos
katkaiset jalkasi, saat sauvat ja kipsin ja kaikki osaavat tsempata, että hei,
pari kuukautta ja olet taas kunnossa. Mutta kun kerrot, että mielesi on
sairastunut, vastauksena on lähinnä juuri tuo awkward silence. Ja ehkä siksi,
toisin kuin Crouse, moni jättää kertomatta. Pysyy vaiti.
Muistan kun oma masennukseni
puhkesi. Sen sijaan, että sitä olisi kohdattu sairautena, liian moni oli sitä
mieltä, että tuohan nyt on vain jotain krapulaa tai jotain. Ja että kyllähän
nyt kaikkia vähän ahdistaa, lopeta tuollainen märehtiminen ja paskassa
vellominen ja ryhdistäydy. Moni ystävistäni ja läheisistäni oli pitkälti sitä
mieltä, että ei masennus mikään oikea sairaus ole, se on vain hetkellinen olotila ja vaikka
sitä yritti selittää, sitä ei ymmärretty.
Masentuneelle asian
sivuttaminen tuntuu murskaavalta. Sitä lopettaa huutamasta apua, koska ei tule
kuulluksi. ”Krapula”, sanovat.
Minä sain asiani esiin vasta
oikeastaan aloitettuani tämän blogin, joka tämäkin on edelleen aika monelle
”ulinaa” ,”valitusta” ja ”huomionhakuisuutta”. Itse tiedän, että tämä blogi on
minun melontamatkani ja banjonsoittoni, tapa käsitellä sitä sairautta, joka
mielessäni on ollut. Enkä sitä häpeile.
Muutama viikko sitten YLEn
urheilutoimittajana tunnettu Tapio Suominen tuli julkisuuteen puhumaan
vakavasta masennuksestaan. Siis se Suominen, joka on ruudussa aina
rauhallisuuden perikuva ja hymyilee paljon. Eihän se voi masentunut olla! Suominen teki omat Zac Crousensa,
päätti puhua ääneen, kertoa sairaudestaan antaen sille kasvot ja toivoen että
ehkä edes joku ymmärtäisi asiaa tämän jälkeen paremmin.
En yksinkertaisesti voisi
kunnioittaa häntä enempää. Häntä ja Zac Crousea, sairaita mieliä terveissä ruumiissa.
Juurikin näin, loistavaa! Ja tämä ei ollut muodikkaan sarkastinen kommentti...
VastaaPoista