Soberismia

Voi pojat, että on mukavaa maata omalla sohvalla. Reissut on nyt reissattu vähäksi aikaa ja koti tuntuu taas hetken maailman parhaalta paikalta. Paitsi että kirjoitan tätä kello neljä aamulla, koska elän vaihtoehtoisesti joko Japanissa, missä ollaan sen seitsemän tuntia edellä, tai sitten Jenkeissä, missä kello on vasta yhdeksän illalla. Jet lag. Ihanaa.

Jostain syystä viimeiset pari viikkoa maailmalla ova olleet henkisesti jotenkin aikamoista ristiriitaa. Samalla, kun on tehnyt äärimmäisen hyvää päästä pois kotoa, nähdä uusia paikkoja ja tavata uusia ihmisiä, olen jostain syytä läpi reissun tuntenut valtavaa epävarmuuden tunnetta. Jotenkin ehkä se etäisyys kaikesta ja se, että katson arkeani kauempaa on aiheuttanut sen, että tuo katse on muuttunut vähän turhan kriittiseksi. Ylianalyyttiseksi. Kun ei puhu kenenkään kanssa kolmeen viikkoon, alkaa ajatella, että jokin on vialla.

Mikä?

Ei varmasti oikeasti mikään, päässä nyt vain on jonkinlainen sumppu. Sumppu ihmisiä, parisuhteita, ystävyyssuhteita, työsuhteita ja jotain siltä väliltä. Sitä on helppo ajautua sellaiseen kuvitelmaan, että kaikki ovat sinua vastaan ja siellä ne Suomessa kaikki juonittelevat nyt ja sinulle nauravat. Ja ai että kun ne varmaan muuten pilkkaavat tätäkin kirjoitusta.

Siitä tunteesta taas on helppo siirtyä siihen defensiiviin, että ei minua kiinnosta, tehkööt mitä haluavat, sanokoot mitä sanovat, minä olen vahva itsenäinen ja kaiken sen yläpuolella. Joka on sitten taas se toinen ääripää oloista, jolla on helppo piilottaa se, että harmittaa. Ja mietityttää. Sitä kun on niin paljon helpompaa aina sanoa, että minä en ketään tarvitse, minä olen kivestä veistetty ja vähät välitän, kuin että sanoisi että minä olen yksinäinen.

Mutta kyllä minä vähän olen.

On täysin eri asioita olla yksin ja olla yksinäinen. Yksinolosta nautin täysin siemauksin edelleen. Vihdoin. Viimeiset kolme viikkoa maailmalla vietin suurimmaksi osaksi itsekseni ja rakastin sitä. Kävellen yksikseen pitkin New Yorkin ja Tokion katuja ja katsellen kanadalaista luonnonmaisemaa vain oma itseni seuranani, olo oli rauhallinen. Hyvä.

Yksinäisyys taas on jotain, mitä on vaikea kuvailla. Narsistisesti sen voisi laittaa sellaisiin raameihin, että tuntuu siltä kuin kukaan ei minusta enää välitä, kukaan ei halua kanssani olla ja olen merkityksetön. Mutta jos sen sanoo ääneen, se kuulostaa, no, juuri siltä, narsismilta. Jos sanon, että välillä tuntuu siltä että kukaan ei pidä minusta, olen kuin siideripäissään diskon vessassa itkevä pissaliisake ensimmäisellä baarireissullaan. On turhauttavaa kun ei oikeastaan osaa sanoa, mistä tämä tunne tulee, ei ole mitään erityistä syytä. Ja oikeastaan, vielä turhauttavampaa on etten osaa tätä tunnetta kuvata tarkemmin, purkaa sitä palasiksi. Tekisi mieli sanoa kaikille jotain, mutten tiedä mitä. Joku sisällä ahdistaa ja se liittyy kanssaihmisiin. Perkele. Ihmiset on vaikeita. Minä etenkin.

No, ehkä tämä yksinäisyys nyt vain ylikorostuu kun on ollut kaukana poissa ja tunne poistuu taas, kun pääsen palaamaan omiin arkirutiineihini päästyäni takaisin kotiin.

Ja mitä jos vaikka ottaisi siitä tunteesta kiinni? Ehkä tässä nyt pitäisi lakata vellomasta siinä yksinäisyyden tunteessa ja tehdä asialle jotain sen sijaan, että itken täällä baarin vessassa tukka pöntössä.

Joo. Niin teen.

Aloitan ottamalla tällä viikolla kuusi vuotta täyttävän poikani syliini. Ei liene parempaa tapaa kumota omaa merkityksettömyyden tunnettaan.

Sitten soitan ystävälle ja kysyn kuulumiset.

Sitten huomaan, etten olekaan yksin.