Soberismia

Olen varmasti maailman tylsin ihminen.

Olen nyt ollut kohta viikon New Yorkissa tekemättä mitään. Kaupungissa, jossa mahdollisuudet ovat rajattomat, joka ei tunnetusti koskaan nuku ja joka tarjoaa ihmiselle kaiken mitä tämä voisi haluta, minä en tee mitään. Tällä viikolla pelkästään keikkoja olisi ollut The Eaglesista High on Fireen, Kvelertakiin, Eyehategodiin ja Morbid Angeliin, mutta minun on tehnyt mieli mennä ajoissa nukkumaan.

Mutta.

Rakastan tylsyyttä. Se on valinta.

Niin se vain on. Ja niin haluan sen olevan. Aiemmin olisin varmasti vastannut New Yorkin kutsuun lähtemällä sompailemaan ympäri East Villagea ja Meatpackingia tavoitteena jokainen vastaantuleva baari ja seikkailu. Niin olen täällä aiempina vuosina tehnytkin, mutta nykyään se tuntuu todella kaukaiselta. Joltain sellaiselta, mikä ei kiinnosta enää yhtään.

Rakastan New Yorkia yli kaiken, tämä on lempipaikkani maailmassa, mutta rakastan tätä nykyään ihan uusista syistä.

Uskokaa tai älkää, tämä on yksi maailman rauhallisimmista kaupungeista. Eilen istuessani Union Squaren kulmalla, siis aivan Manhattanin ytimessä, ympärillä vallitsi rauha.  Rauha, johon oikein kiinnitin huomiota ja tuudittauduin. Oli hiljaista, ihmiset istuskelivat kahvit kädessä ympärillä, jotkut pelasivat shakkia. Keskellä maailman vilkkainta kaupunginosaa. Ja samanlaisia rauhan pesäkkeitä New York on pullollaan, yhtäkkiä kulman takaa Fifth Avenuelta voi löytyä puisto, penkkejä, hiljaisuus. Se on minun New Yorkini nykyään.

Toki, varmasti osansa asiassa on ihan jo tämä ikäkin. Että ei sitä enää samalla tavalla jaksa kuin nuorempana. Ja jotenkin se, että olen ne sekoilut kuitenkin ehtinyt jo sekoilla ja Meatpacking bar hoppingit hoidella, niin enää ei tarvitse. Mutta samalla kuitenkin se vain on niin, että kun ei enää juo, niin ei tuonne yön sykkeeseenkään enää oikein huvita lähteä. Mieluumin makaan villasukissa ja olohousuissa sohvalla ja menen ajoissa nukkumaan, olin sitten Berliinissä, New Yorkissa tai kotona.

Asia, joka voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jonka ymmärsin vasta 34-vuotiaana, on se, että mitään ei tarvitse tehdä, jos ei huvita. Paitsi maksaa ehkä veroja ja kuolla. Ehkä.

Aiempi minä, jonka oli aina ja pakko olla joka paikassa missä tapahtuu, ja jonka oli pakko notkua siellä jossain aina loppuun asti, tuntuu idiootilta nyt. Se tyyppi kuvitteli, että pahinta on jos missaa jotain niinku tiäksä tosi tärkeet ja niinku kreisii koska ei ole paikalla. Koin jotain kuvitteellista sosiaalista painetta siitä, että pitäisi lähteä sinne, tänne ja tuonne, koska muutkin lähtevät. Tai ainakin luulin, että lähtevät. Ja jos eivät lähde, ovat tylsiä! Tänään, nyt, kaikki tuo tuntuu todella typerältä. Ja se jopa hieman harmittaa, että sen tajuamiseen vaadittiin viimeisen vuoden kaltainen katarsis. Jos olisin ymmärtänyt tämän viisi vuotta sitten, olisin saattanut voida pelastaa jopa yhden avioliiton ja useamman ystävyyssuhteen.

Mutta äh, jossittelu sikseen, mennyt meni jo ja nyt ollaan tässä. New Yorkissa. Tylsistymässä. Hymy kasvoilla. Tylsyys on minun uusi baarikierrokseni ja sen ymmärrettyäni elämänlaatuni on parantunut kohisten ja tämäkin reissu on silkkaa parhautta.

Ensi viikolla olen lähdössä Tokioon. Jos joku sanoo, että New York on kaupunki joka ei koskaan nuku, niin kokeilkoot Tokiota ensin. Se nimittäin sykkii se kaupunki. Ja nyt lähden sinne ensimmäistä kertaa selvin päin, jolloin kokemus kaupungistakin tulee varmasti olemaan aika erilainen.

Viekö se syke mennessään? Nähtäväksi jää. Otan kuitenkin varmuuden vuoksi tukun sanaristikoita mukaan.

Koska kyllä, olen juuri niin tylsä.

Mutta elämäni ei. Elämäni ei ole tylsä vaan se on sellainen millainen sen haluan juuri nyt olevan.