Soberismia

Tässä viime aikoina on tullut pohdiskeltua aika paljon sosiaalisen median roolia omassa elämässä.

Sitä on jotenkin niin helppo muistella niitä aikoja, kun moisesta hömpötyksestä ei vielä ollut tietoakaan ja kuvitella, että silloin sitä käytti aikaansa jotenkin paljon tehokkaammin ja ihmisiäkin tapasi ihan oikeasti ja kasvokkain. Eli ihan oikeaa elämää virtuaalitapittamisen sijaan. Ajan kultaamien muistojen mukaan olen vähintään ollut supertehokas ulkoilija-lenkkeilijä-lukija-kirjoittaja ja töissäkin paljon aikaansaavempi ja enemmän läsnä siihen asti, kunnes Facebook tuli ja pilasi kaiken. Sitten taannuin apinaksi, joka vain huutelee näppäimistön takaa nokkeluuksia kavereiden seinille sen sijaan, että oikeasti lähtisi niitä kavereita moikkaamaan.

Olen 80- ja 90 -lukujen nuori. Lapsuuteni vietin pitkälti Eira-Kaivopuisto-Ullanlinna-Punavuori -akselilla juosten naama mudassa pusikosta toiseen Star Warsit, MASKit ja Transformersit käsissä. Kyllä meillä kotona Amiga oli, mutta aika vähällä käytöllä, minä olin aina mieluumin pihalla kuin naama kiinni Giana Sistersissa. Teini-iän aikoihn siirryin Koffin puistoon, Transformerseista tuli kaljapulloja ja Star Warseista skeittilauta. Silloin tapa sosialisoida muiden kanssa oli mennä Koffarin tornin juurelle yläpoolille katsomaan, onko siellä ketään. Talvisin viiskulman primulaan. Ei ollut mitään kännyköitä saati internettejä apuna, että voisi katsoa check-init lähimaastosta, että missä kaverit luuraa. Silloin check-in tehtiin inkkitussilla puistonpenkkiin, raitiovaunuista näki aina kuka niissä on käynyt.

Kännykkä mullisti jossain vaiheessa sen, että kaverit sai kiinni muulloinkin kuin kotona ollessaan. Tapaamisten sopimisesta tuli helpompaa, koska sitä pystyi tekemään lennosta. Joskus 90-luvun lopulla tuli netti, mutta se ei vielä pitkään aikaan ollut mikään kovin sosiaalinen foorumi. Netissä katsottiin hitaasti latautuvaa pornoa ja luettiin uutisia, jossain vaiheessa aloitettiin lähettämään vähän sähköpostia mutta sosiaalinen elämä oli kuitenkin edelleen tuon tietokoneen ulkopuolella, siellä Koffareissa ja Kaivareissa, tässä vaiheessa myös jo Cafe Caruselissa, ”trendikahvilassa” joka oli avattu tuonne rantaan.

Liityin Facebookiin muistaakseni vuonna 2007 ensin mollattuani vaimoani aiheesta ainakin vuoden, tämä kun oli varmaan järjestyksessään kolmas suomalainen, joka palveluun liittyi. Sitä ennen olin harjoitellut virtuaalielämää lähinnä Imperiumi.netin messulaudalla, joka oli, ja on kaiketi edelleen, lähes legendaarinen hevimusiikkifanaatikkojen keskustelupaikka. Vielä silloin  ei kuitenkaan puhuttu mistään ”sosiaalisesta mediasta” eikä sen vaikutus ihmisiin ollut mikään kovin valtaisa. Se oli yksi sivu muiden joukossa. Katsoin edelleen mieluummin netistä pornoa kuin jotain kavereiden ”profiileja”.

Sitten jotenkin salakavalasti jossain vaiheessa kävi niin, että koko maailma liittyi Facebookiin. Yhtäkkiä kaikki ne Koffarin ja Caruselin ja Imperiumi.netin kaverit  olivatkin olohuoneessani.

Ja minun mielestäni se oli vain ja ainoastaan hienoa.

On edelleen.

Tänään Facebook on minulle, kuten varmasti monelle muullekin, ehkä se yleisin kommunikaatioväline maailmaan. Oli kyse sitten läheisistä ystävistä tai vain puolitutuista, suurimman osa ajatustenvaihdostani käyn netissä. Ai niin, ja kirjoitan minä jotain blogiakin.

Edelleen SoMe (ai että minä jotenkin hyljeksin tätä lyhennettä) kuitenkin aiheuttaa vähän ristiriitaisia fiiliksiä.

Tuntuu siltä, että olen ehkä jopa sosiaalisempi kuin koskaan ja ihmiset ovat lähempänä kuin koskaan. Kun on yksin kotona ja ikävystyttää, riittää kun avaa koneen ja yhtäkkiä ystäviä onkin läsnä. Esimerkiksi juomisen lopettamisen kannalta sosiaalinen media on ollut kultaakin kalliimpi kaikkine keskusteluineen ja tsemppauksineen, joita tuskin olisi kovin moni lähtenyt vaikkapa puhelimitse huutelemaan. Huonoina hetkinä lähin apu on aina ollut Facebookissa eikä se ole ollut yhtään sen huonompaa apua, kuin tapaamiset kavereiden kanssa oikeassa maailmassa. IRL, niin kuin nuoriso sanoo.

Toisaalta samalla sitten taas sosiaalisen median kautta on jotenkin kauhean helppoa alkaa arvottaa muita ja suhteitaan muihin väärin. Yhtäkkiä asiat,  kuten että ”hei miks toi ei tykkää mun statuksista, tolta mä en oo saanu niinku yhtään Likeä kuukauteen” tuntuvat relevanteilta. ”Et tykänny mun kuvasta, etsä tykkää musta?”

Minulla on ystäviä jotka ihan oikeasti hermostuvat siitä, jos en ole koko ajan facebookin chatissa vastailemassa tai juttelemassa.

Samalla kun sosiaalinen media yhdistää ja lähentää meitä, muuttuu se läheisyyden oletuskin erilaiseksi, yhtäkkiä myös vaadimme olemaan sosiaalisia. Tykkää statuksestani! Vastaa chattiin! 

Se on hieman ahdistavaa. Nykyään useammin ja useammin laitan koneen kiinni tai pyrin ainakin olemaan vilkuilematta facebookkeja ja twittereitä ihan koko aikaa. Haluan yhä useammin olla tavoittamattomissa, tehdä jotain muuta. Minusta se on normaalia.

Mutta minä olenkin 34-vuotias ja elänyt somettoman lapsuuden ja nuoruuden. Uskon, että siinä piilee ase sellaiseen terveeseen tasapainoon elämässäni facebookin ja ulkomaailman välillä.  Osaan tunnistaa molempien parhaat puolet tai ainakin antaa niille hyville puolille enemmän painoa. Minä en ole huolestunut, jos joku ei tykkää jakamastani kuvasta.

Huolestun sitten, kun ystävät eivät halua enää tavata. IRL.

Koska mikään ei riitä, olen avannut Twitter-tilin, mihin päivitän asiaa sekä tästä blogista (SoMe-elämä!) että omasta arjestani (IRL-elämä!). Tili löytyy nimellä @Soberisti ja se on avoimesti kaikkien seurattavissa.