Soberismia

Lauantaina oli vuoden viimeinen työkeikkani Nosturilla valloittavan  hollantilaisen Anneke Van Giersbergenin promoottorina ja sen myötä alkaa vuoden 2013 keikat olla nipussa. Kunhan tässä tämän viikon aikana saan vielä kirjanpidon edes suunnilleen kasaan, ajattelin aloittaa muutaman viikon joululoman perjantaista loppiaiseen.

Vaan onpa kyllä ollut melkoinen työvuosi, ei muuta voi sanoa. Outo ja aikamoinen vuoristorata. Ja kovin opettava sellainen.

Aloitin vuoden kuukauden sairauslomalla, eli pääsin ralliin mukaan oikeastaan vasta helmikuussa. Siitä sitten tähän päivään asti järjestin 55 keikkaa, joista jotkut menivät enemmän kuin nappiin toisten melkein kaataessa koko firman. Samalla kun sitä on koittanut kammeta itseään pystyyn omista demoneistaan olen siis samalla taistellut myös firmani olemassaolosta, joka kärsi niistä minun omista henkilökohtaisista ongelmistani enemmän kuin ehkä olin huomannutkaan. Toisaalta, jos nyt ihan logiikalla miettii, niin ei kai se ihme ollut. Minähän kuitenkin esimerkiksi omien rahojen loputtua dokasin firmankin rahat. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo aika luovuttanut kaiken kanssa joten samahan se sitten oli vetää se kioskikin nurin ja kurkusta alas. No, jos menneisyydessä sivuttaa ongelmat täydellä asioiden kieltämisellä, niin kyllähän ne aina jossain vaiheessa eteen vielä tulevat. Tämä oli se vuosi, kun niin kävi. Joskin tänä vuonna myös otin ne asiat sitten kohdattavakseni.

Vähän on matkaa vielä, mutta tiedän että tämä tästä taittuu ja esim. joka ikinen velka-euro ja sentti ovat vielä joku päivä maksetut.

Vaan yhden tärkeän tiedon minä kaikille yrittäjille tässä nyt jaan: Jos juot paljon viinaa ja olet muutenkin huono raha-asioissa, se ei ole se paras mahdollinen kombo. Ihan näin vinkkinä. Ja jos lisäät siihen vielä pienenevän liikevaihdon, kasvavat kulut, masennuksen ja yhden kotona tehtävän keittiöremontin päälle, niin se kombo muuten huononee entisestään.

Kun tuossa lokakuussa katselin tilinauhoja ja mietin, että nyt mennään alas ja rytinällä, niin pääasiassa mietin että antaa tulla, olen ansainnut tämän. Ja että vihdoin tämä hetki koitti kun en pysty enää kikkailemaan eteenpäin. Siihen asti olin elänyt pitkälti päivä ja viikko kerrallaan tavallaan tekohengittämällä firmaa eteenpäin. Oli jotenkin huojentavaa ajatella, että nyt se loppu tuli joten enää ei tarvitse, nyt voin lyödä hanskat tiskiin ja alkaa tekemään jotain ihan muuta. 

Ystävä sanoi tuolloin, että kahta päätöstä elämässään hän ei ole ikinä katunut: Sitä, kun hän lopetti viinan juonnin ja sitä, kun hän lähti musiikkibisneksestä lopullisesti. Se oli jotenkin huojentava mantra. Että elämää on myös musiikkibisneksen jälkeen!

No kuinkas sitten kävikään? Lainarahallahan se oli kammettava firma kuitenkin pystyyn ja lähteä tuuttaamaan eteenpäin, jotenkin kävi niin, että luonto ei sitten kuitenkaan antanut periksi. En oikeastaan missään vaiheessa nähnyt että konkurssi olisi ollut jotenkin häpeä, käänsin sen mielessäni jopa ylpeydenaiheeksi, että perkele, minä ainakin yritin. Mutta silti kuitenkaan en siihen suostunut lähtemään vaan päätin, että jotenkin tämä tästä nyt taas oikaistaan pystyyn ja eteenpäin. Että minähän en mikään italialainen risteilykapteeni ole.

Ja tässä sitä nyt ollaan sitten. Firma on olemassa, joskin hieman veloissa, muttei missään mistä en selviäisi ja ensi vuosi näyttääkin yhtäkkiä ihan hyvältä. Kuten sanoin, aikamoista vuoristorataa.

Tämän kuluneen vuoden olen myös ottanut aika iisisti. Ihan tarkoituksella antanut pään levätä ja rauhoittua ja palautua edellisten vuosien kaaoksista. Mutta nyt kun kupoli alkaa pikkuhiljaa olla taas kunnossa, ainakin paremmassa sellaisessa, ajattelin kiihdyttää taas tahtia. Jotenkin pää pulppuaa ideoita ja ajatuksia kaikesta mitä sitä voisikaan tehdä, fiilis on monella tavalla innokas ja jopa luova. Koska yksi vuoden 2013 suurimmista oivalluksista minulle on ollut se, että olen nuori. Olen 34-vuotias. Ja edessä on vielä ja vaikka mitä, kaikkea ehtii vielä tekemään. Se on huikea tunne kun tajuaa, että oikeasti tulevaisuus on ihan auki ja yksi suuri tuntematon, ihan samaan tapaan kuin mitä se oli viisitoista vuotta sitten koulujen päätyttyä. Silloin sitä ajatteli että maalima on minun, voin tehdä kaiken ja lähti Scarface-tyyppisesti takki auki sitä tutkimaan.

Se, että välissä sujahti yli vuosikymmen ensin kyynistyessä, sitten latistuessa ja lopulta masentuessa, oli vain välivaihe ja päänsisäistä huminaa. Koska oikeasti mikään ei ole muuttunut ja kaikki ne samat mahdollisuudet ovat edelleen edessä. Se on kutkuttava fiilis ymmärtää.

Samalla siis, kun en sitten kuitenkaan uskaltanut musiikkibisnestä jättää, ajattelin ensi vuonna kokeilla myös jotain uutta. Mitä? Ei mitään hajua. Mutta lähdetään katsomaan, mitä vastaan tulee.

Maailma on minun!