Soberismia

Kyllä mökillä on mukavaa.

Makoilen viileässä talossa Sipoossa, missä perheellämme on ollut mökki 90-luvun puolesta välistä asti. Varpaista on kylmä, mutta onneksi minulla on maailman paksuin peitto päälläni. Pikkumies katselee aamun Pikkukakkosta tuossa vieressä.

Olen aina ollut maalaisihminen vaikka olenkin ikäni asunut Helsingin keskustassa. Tai ehkä juuri siksi. Kun olin lapsi, lähdimme aina kesän alussa koulujen päätyttyä Punkalaitumelle isoisoisäni rakentamalle suvun mökille, missä käytännössä asuimme aina elokuulle asti, läpi koko kesäloman siis. Lapsuuteni suvet olivat siis kuin suoraan suomalaisesta klassikkoelokuvasta, täynnä järvenrantoja, koivuja, kesäsateita ja ulkona paistettuja muurinpohjalättyjä. Ja luontoa, etenkin luontoa. Metsäretkiä, seikkailuja juurakoissa. Kun paluu kaupunkiin koulujen alkaessa koitti, kompensoin metsäkaipuutani partioharrastuksella, joka kesti lähes kaksi vuosikymmentä sekin. Partio oli oiva tapa päästä metsään ja luontoon silloin, kun ei päässyt mökille.

Laman jälkeen, joka ei onneksi osunut perheeseemme pahasti, vanhempani ostivat 1800-luvun lopulla rakennetun maatilan Sipoosta, reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Paikka oli suunniteltu viikonloppukäyttöön, mutta kävikin niin, että vanhempani päätyivät asumaan tänne suurimmaksi osaksi aikaa minun ollessa Helsingissä, missä kävin koulua. Olin teini-iässä ja tuolloin ei mökkielämä juuri kiinnostanut, koska kaverit ja tytöt ja viikonloppujen pussikaljat olivat kaupungissa. Nikkilän keskusta oli niinku ankeinta evör, siis tosi landee huhhuh. Pitkälti tästä syystä minulle ei koskaan oikeastaan muodostunut kovin läheistä suhdetta tähän mökkiin. Ei minua huvittanut täällä rampata kuin pakon edessä ja ehkä jouluna, kunhan pääsi äkkiä pois.

Vanhempieni erotessa Sipoon mökki jäi käytännössä tyhjilleen, koska kaikilla tuntui olevan vähän epäselvyyksiä siitä, että kenen ja koska tätä pitäisi käyttää. Ehkä muistot leimasivat paikkaa liikaa, joten isäni sijoitti itsensä Lahteen äitini palatessa takaisin kotimaisemiimme Etelä-Helsinkiin.

Muutamaa vuotta myöhemmin oma avioeroni iski kaikkine kaaoksineen ja jossain vaiheessa sitä sekasortoa löysin tämän mökin. Pakopaikan. Rauhan.  Minun Sipootani ei muistot liikaa leimanneet, joten pystyin olemaan täällä täydessä rauhassa, maata tämän maailman paksuimman peiton alla ja unohtaa hetkeksi kaiken. Samalla oma poikani kasvoi ja mökistä alkoi muodostua tälle rakas paikka, samaan tapaan kuin Punkalaitumen kesäpaikasta itselleni lapsena. Täällä sai juosta rauhassa pitkin metsiä kesät talvet vailla huolen häivää. Ja varmasti oma rakkauteni tätä paikkaa kohtaan kasvoi pikkumiehen mukana juostessa. Samalla huomasin siirtäväni myös omalle pojalleni sitä maalais-minua, jollaiseksi olin itse lapsena oppinut.

Ja onneksi siirsin.

Tänä päivänä, kun tuntuu siltä, että me ihmiset erkaannumme luonnosta koko ajan vain kauemmaksi, on minun vastuullani vanhempana se, että lapsi ymmärtää sen luonnon arvon. Sen mistä olemme tulleet. Eikä parempaa tapaa siihen ole, kuin sukeltaa tuonne luontoon itse. Ei pelikoneiden ja Youtuubien kautta, vaan itse laittamalla metsurikypärän päähän ja kiikarit kaulaan, ottamalla puukon mukaan ja lähtemällä leikkimään tutkimusmatkailijaa, kuten eilen teimme. Taskulampun kanssa pimeässä metsässä. Sitä tunnelmaa ja kokemusta ei Playstationilla saavuteta.

Ja voi että kun siinä samalla muuten oma mieli tyhjentyy kaikesta ylimääräisestä.

Tämä mökki on minulle nykyään paras tapa nollata arki. Jos joskus siihen tarvittiin baaritiski ja viinaleka, nyt siihen riittää tämä paksu peitto ja tukku sanaristikoita puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa.

”Kyllä mökillä on mukavaa” sanoi nukahtamaisillaan ollut pieni tutkimusmatkailija eilen illalla juuri ennen kuin silmänsä simahtivat.

Ja lapsensa oli samaa mieltä.