Soberismia

Ihmiset ja ihmisenä oleminen on outoa. Ja kun se on outoa, on ihmisten väliset suhteet sitten vielä sitäkin oudompia. Ja aiheuttavat tunteita.

Viimeiset muutamat viikot ja kuukaudet ovat olleet melkoista tunneviidakkoa ylös ja alas ja vähän sivullekin. Erinäisten kommervenkkien kautta olen tuntenut valtavaa hyvää oloa ja ihastusta, vihastusta ja suuttumusta. Iloa ja surua. Elän melko omituista aikaa monella tapaa juuri nyt.

Mutta tiedättekö mikä tässä ajassa on silti ihan mahtavaa?

Se, että tunnen. Pitkästä aikaa tunnen oikeasti.

Vuosia käsittelin tunteitani monella tapaa väärin. Ensin tukahduttamalla, sitten lääkkeillä ja lopulta viinalla. Ja pitkään vielä viinankin jälkeen sen lääkityksen avulla. Voisin sanoa, että viimeiset ainakin kuusi vuotta käsittelin tunteeni väärin, kohtaamatta niitä ihan sellaisina kuin ne tulivat, aitoina.

Suurin ja vahvin tunne, jonka muistan tuolta ajalta on viha. Sellainen sysimusta viha, jota en ollut koskaan aiemmin tiennyt edes olevan olemassa. Se oli jotain ihan käsittämätöntä ja joka peitti alleen oikeastaan ihan kaiken muun, maalasi mustaksi kaiken ympärillään. Minun ympärilläni. Jos nyt näkisin itseni siinä kunnossa, luultavasti pelkäisin näkemääni.

Se viha kumpusi sisältä ja kohdistui muihin. Se oli niin perkeleen helppo pakokeino ja tekosyy, vihata muita ja vähät välittää. Oikeastihan siis vihasin lähinnä itseäni, mutta kuka sellaista nyt ääneen sanoo? Ja miksi sanoa, sen kun pystyi lähinnä huutamaan sinne pulloon.

Viha toi ahdistuksen, ahdistus toi lääkityksen, lääkitys toi tasaisen mielen. Mielen, joka ei kuitenkaan enää kunnolla tuntenut. Oli vain sellaista harmaata mössöä, kun ääripäät tunteista oli poissa. Mikä siinä vaiheessa ensiapuna oli ainoa oikea ratkaisu. Lääkitys auttoi minut pahimpien hetkien yli, mikä taas  mahdollisti sen, että pystyin alkaa asioitani käsittelemään. Avuksi tuli terapia. Ja baaritkin toki vielä siihen päälle, mutta se terapia oli se tärkein. Koska siitä oli apua ja sen avulla pääsin siitä alkuperäisestä vihan tunteesta eroon. Ensin ymmärsin kääntää sen itseeni ja lopulta, pikkuhiljaa, ymmärtää että ei itseään kannata vihata. Se se vasta turhaa onkin. Ja kun sen ymmärsin, lopetin myös juomisen, mikä taas oli ensimmäinen askel siihen suuntaan, että pystyin taas rakastumaan itseeni uudelleen.

Vajaa vuosi tämän jälkeen uskalsin luopua myös lääkityksestä. Se oli ollut pitkään avuksi mutta nyt en kokenut sitä enää tarvitsevani. Kun jalka menee poikki, niin pikkuhiljaa sen parantuessa pystyy luopumaan jo kainalosauvoista vaikka vähän vielä nilkuttaisikin. Luovuin omistani viime kesänä ja parin kuukauden tolkuttomien vieroitusoireiden jälkeen alkoi tuntua ensimmäistä kertaa siltä, miltä normaalista ihmisestä varmaan asiat tuntuvat. Ne tunteet siis. Että ahaa, tällaista on täydellinen ilo! Jahas, tämä on varmaan sitten se suru. Okei, ahdistus tuntuu tältä ilman viinaa ja lääkkeitä. Mutta kerrankin tuntui upealta antaa kaikkien näiden fiilisten tulla ja huomatta, että hurraa, osaan näitä kohdata ja käsitellä! Olen normaali 34-vuotias mies! Hurraa!

No, nyt on sitten viimeisen kuukauden ja viime viikkojen aikana tullut ensimmäistä kertaa peliin sellaisia tunteita, joita en ole kokenut sitten, no, varmaan lukion. Sekä hyvässä että pahassa. Tällä hetkellä olen ainakin ihastunut, vihainen, pettynyt, iloinen, surullinen, toiveikas ja positiivinen. Koska jotain hyvää on tulossa, tiedän sen. Tunnen sen.

Ennen kaikkea olen kuitenkin onnellinen.

Onnellinen siitä että minä tunnen.

Ja nyt, ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan, aion seurata noita tunteita ja totella niitä. Enkä enää ikinä päästää itseäni sellaiseen tilanteeseen, jossa joudun tukahduttamaan ne,  oli tilanne mikä tahansa. Koska ihminen ei voi loputtomiin huolehtia muiden tunteista omiensa kustannuksella, silloin käy niin kuin minulle kävi kuusi vuotta sitten.