Tässä kirjan
julkaisuhässäkän jaloissa on jäänyt kirjailematta ylös viimeaikaiset tapahtumat
kiipeilyhommissa, jotka nekin etenevät omaa linjaansa koko ajan. Ja joista
jotenkin tunnun innostuvan edelleen hetki hetkeltä lisää.
Elbrusin reissun jälkihuuma ei
oikeastaan ole vieläkään laantunut. Ehkä sen ei kuulukaan niin tehdä? Edelleen
mieleeni palaa päivittäin ne kahden kuukauden takaiset asiat, tunteet,
fiilikset ja hetket viidessä tuhannessa metrissä ja jotenkin niistä kumpuaa
edelleen voimaa jokapäiväiseen arkiseen tekemiseen. Kun kotiin reissusta pääsin
ja tuntui, että leijailin jossain aivan omissa sfääreissäni sen voiton tunteen
kanssa, odotin sen olevan hetkellistä huumaa ja olojen pikku hiljaa tasaantuvan
takaisin normaaliin harmaaseen syksyyn mentäessä. Niin ei ole käynyt ja voinen
oikeasti sanoa, etten palannut pilvien yläpuolelta enää samana ihmisenä
takaisin. Se tuntuu hyvältä.
Samalla katse on suunnattu
jo eteenpäin. Seven Summits -haasteen seuraava etappi, Kilmanjaro Tansaniassa,
on lyöty lukkoon syyskuulle 2015 ja jos oikein hyvin käy, lähden kiipeämään
Australian Kosciuszkon jo sitä ennen, eli ensi kevään aikana. Se on oikeastaan
kiinni ainoastaan siitä, että millaisiin myyntimääriin Kalloista kukkulalle
-kirjani yltää loppuvuoden aikana ja tulevilla joulumarkkinoilla. Ellei sitten
joku muuten vain sattumalta halua työntää taskuuni muutamaa ylimääräistä
tuhatlappusta mistä budjetin Australiaa varten saisin. Joka tapauksessa pitää
toivoa, että homma etenee niin, että Kosciuszkonkin jo ensi vuodelle saisin,
jolloin vuoden 2016 alussa olisi jo 3/7 tavoitevuorista kiivetty. Olettaen siis
tietenkin, että huiputukset myös reissuilla onnistuvat. Se myös kasvattaisi
uskottavuutta yhteistyökumppanien silmissä ja uusien hankkimisessa, kun hihassa
alkaisi olemaan noita Seven Summits -merkkejä ommeltuna enemmänkin.
Seven Summitsin huippujen
välissä on tarkoitus tehdä mahdollisimman paljon harjoitusreissuja pienemmille
vuorille sekä tietenkin kasvattaa ja treenata kuntoa parempaa kohti koko ajan.
Elbrusin reissussa huomasin, että valmistava treeni oli ollut oikein toimiva
vyötäröstä alaspäin mutta yläkroppa olisi voinut jaksaa paremminkin. Se
mielessä olen ryhtynyt laatimaan treeniohjelmaa tammikuusta alkaen, joka
huomioi selän, vatsan ja hartiat aiempaa tehokkaammin. Lenkkeilyn,
sauvakävelyn, laskettelun ja pian alkavan punttisalitreenin lisäksi
ohjelmistoon on lisätty seinäkiipeily, jossa kehonhallinnan ohessa myös oppii
parhaiten köysitekniikoita ja varmistusten käyttäytymistä, mistä sitten taas on
apua kun isommille kukkuloille lähdetään. Muilta osinhan seinällä roikkumisilla
ei liikaa tekemistä vuorten kiipeämisen kanssa ole.
Seuraava vuorimatka on sekin
edessä jo marraskuussa, kun lähden etelä-Ranskan Alpeille kekkuloimaan
jääraudat jalassa, tavoitteenani kiivetä Meri-Alppien korkein huippu, Cime du
Gélas, 3143 metriä. Elbrusin jälkeen voisi kuvitella, että 2500 metriä
matalampi nyppylä olisi helppo keikka, mutta en uskalla niin ajatella. Nöyränä
se on mentävä, vuori kuin vuori. Samalla alueella on paljon komeaa maastoa ja
haastavaa polkua, jota on tarkoitus koluta läpi treenimielessä ja etsiä
erilaisia haasteita matkalta.
Meri-Alppien jälkeen
suunniteilla on keväälle mahdollisen Kosciuszkon lisäksi ainakin reissu
pohjoiseen Norjaan ja tarkoituksena olisi käydä myös Haltilla siinä matkan
varrella, jotta saa täältä kotikonnuiltakin sen korkeimman nyppylän haettua. Ja
kaiken edetessä suunnitelmien mukaan, seuraava oikeasti iso haaste koittaa
vuonna 2016, kun näköpiirissä siintää argentiinalainen Aconcagua lähes
seitsemän kilometrin komeudessaan.
Aivan kuten puhuessani
aiheesta, myös näin kirjoittaessa huomaan henkeni hieman salpaantuvan
innostuksesta. Aiemmin pelkkä ajatus vuorikiipeilystä olisi kuulostanut täysin
hullulta, nyt tuntuisi hullummalta jättää yrittämättä. Ja parasta koko Seven
Summits -haasteessa on jo se, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on
suunnitelma. Haave. Tavoite. Jotain, mitä kohti tähdätä ja mennä ja joka ohjaa
tavalla tai toisella jokaista pienempääkin päätöstäni ja risteystäni. Se fokus
siihen, että mitä ikinä teenkin seuraavat kymmenen vuotta, ainakin aion
kiivetä. Ja kun se suunnitelma pikku hiljaa konkretisoituu matkoja varaten ja
vaikka Camusta uusia varusteita haalien, se aiheuttaa vilpitöntä onnea ja
onnistumisen tunnetta. Se on se, mitä jokainen tarvitsee muuta jota en pitkään
aikaan uskaltanut edes yrittää saavuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti